10 kirjaa rahasta: mätä kaupunki

Eeva Joenpellon romaani Tuomari Müller, hieno mies on kirjoitettu 1994. Se on kuvaus pikkukaupungin korruptiosta, jossa rakennusliikkeet ja pankit voitelevat virkamiehiä ja poliitikkoja voiton toivossa. 

Tavat ovat noista ajoista siistiytyneet, vakuuttaa liikemies Jari Sarasvuo tämän illan keskustelussamme (TV1 klo 21.30).
Mutta niin vain 1990-luvun haamut hyökkäsivät esiin kesäkuussa. Kun entinen kunnallispolitiikan mahtimies ja kiinteistöpeluri Jukka Peltomäki valittiin Vantaan kaupunginjohtajaksi, hän joutui melkein saman tien poliisitutkintaan epäillystä virka-aseman väärinkäytöstä.
Peltomäen nimi soitti kelloa, joten kaivoin kirjahyllystäni Risto Hietasen kirjan Kun kulissit kaatuivat (1996). Se on Vantaan Sanomien palkitun toimittajan hiuksia nostattava kuvaus tuolloisista vehkeilyistä kaupungissa. Itse kukin johtava poliitikko rahasti firmoja ”kiinteistökonsultoinnista” ja hyötyi henkilökohtaisesti päätöksistä, joita oli kansan valtuuksilla tekemässä.

Vaalirahoitus on aina ollut osa tätä bisneksen ja politiikan symbioosia. Laitonta se ei ole, kun kyse ei ole lahjonnasta, mutta silti osapuolet pitävät kytköksensä mieluiten salassa.
Vuosien mittaan näitä kytkyjä on tullut päivänvaloon niin vähän, että olemme tottuneet pitämään Suomea korruptoimattomana maana. Vuonna 2007 toteutetussa eurooppalaisessa kyselyssä joka neljäs suomalainen piti korruptiota pahana ongelmana – luku oli Euroopan toiseksi pienin.
Samaan henkeen Jari Sarasvuo on aivan varma Ilkka Kanervansyyttömyydestä. Hän syyttää syyttäjää aiheettomasta ajojahdista, jolle tulee nolo loppu oikeussalissa. Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske vaatii ex-ulkoministerille vähintään kahden vuoden vankeusrangaistusta mm. törkeästä lahjuksen otosta.
Meitä vaivaa ehkä pieni lakisokeus. Laki ei ole sama kuin oikeus. Vaikka teko ei olisi rikos, tai sellaiseksi näytettävä, se voi silti olla väärin.
Ajatus tuli mieleen, kun luin Keskusrikospoliisin laatimaa Korruption tilannekuvaa 2009.
Raportti nosti ongelmaksi ”hyvä veli –verkostot” – tutunkaupat, sisäpiirit ja keskinäiset hyötymisen kytkyt. Nehän eivät ole rikoksia – ja siinä ongelma osittain onkin. Hyvä veli –diilit haittaavat aitoa kilpailua, rehtiä yritystoimintaa, kansalaisten oikeusturvaa ja järkevää verovarjojen käyttöä. Silti niihin ei osata puuttua.
Suomessa ei kukaan räpäyttänyt silmäänsä, kun Paavo Lipponen ryhtyi poliittisen uransa jälkeen Nord Stream –kaasuputkiyhtiön konsultiksi. KRP:n raportin mukaan se kuitenkin herätti kyseenalaista huomiota ulkomailla.

Me mediassa emme siis ole ainakaan liian ärhäköitä. Silti Suomen eliitti iskee täysillä takaisin ”kaunan” ja ”kateuden” lietsojia. Aina, jos jokin väline paljastaa kyseenalaisia kytköksiä, sitä syytetään ”ajojahdista”.
Toimittajilla ei ole aihetta liikaan ylpeyteen. Vaalirahoituslaki ehti olla voimassa yli 10 vuotta, ennen kuin heräsimme valvomaan, mahtavatko lainsäätäjät itse noudattaa lakia.

Pojat on poikia - vaikka olisivat tyttöjä

Helsingin Sanomat, 19.7.2011

Miksi poliisiautot parkkeeraavat jatkuvasti laittomasti ravintola Neronen viereen, eteläisen poliisipiirin ylikonstaapeli Kari Jokinen?

"Siinä on se ravintola, mistä pojat hakevat pöperöä. Tästä on tehty erilaisia vastineita, monelle ja monta kertaa. Syy on siinä, että pojilla ei ole ruokatuntia vaan ruokailu työn lomassa."

"Auton pitää olla näköetäisyydellä, kun pojat menevät hakemaan pitsaansa. Jos keikka tulee silloin, pitsan haku jää siihen ja on lähdettävä. Korkealla tasollakin on hyväksytty tämä vastaus."

Eli pysäköintikielto ei koske poliisia, vaikka he eivät olisi hälytysajossa?

 "Ei koske. Pojat hakevat ruokaa, mistä sitä edullisimmin ja nopeimmin saavat. Minun käsittääkseni pitsat tehdään valmiiksi, kun pojat soittavat sinne etukäteen, ja he käyvät nappaamassa pitsat sieltä kyytiin."

Aho vastuuseen

Hiihtoliiton pomot Esko Aho (kesk) ja Matti Louekoski (sd) vaativat STT:ltä jättikorvauksia talven 1998 doping-uutisista. Heidän ansiostaan kahden toimittajan urat tuhottiin.
Nyt, 12 vuotta myöhemmin, käräjäoikeus on todennut, että Hiihtoliiton edustajat valehtelivat aiemmassa oikeudenkäynnissä. Mikä on Ahon ja Louekosken vastuu oikeusmurhasta?
Palauttaako Matti Louekoski saamansa 20 000 markan vahingonkorvaukset "kunnianloukkauksesta"?
Hävettääkö heitä edes?
Maakuntalehdissä maanantaina 18.7. julkaistu kolumnini on herättänyt paljon keskustelua. Voit lukea sen tästä (Satakunnan Kansa) tai tästä (Salon Seudun Sanomat) tai tästä (Lapin Kansa). 
Kommentit tervetulleita!

Pilvenpiirtäjät sortuvat

Vaikka Tom Wolfen romaaniklassikko Turhuuksien rovio (Bonfire of the Vanities) ilmestyi 1987, se kertoo kaiken olennaisen myös nykyisestä finanssikriisistä.

Päähenkilö, Sherman McCoy on 38-vuotias investointipankin huippumyyntimies, ”maailmankaikkeuden valtias”. Hän on ostanut pankille miljoonilla ranskalaisia joukkovelkakirjoja, joita hän koettaa välittää voitolla pahaa aavistamattomille asiakkailleen.
Hän epäonnistuu, kuten konkurssiin ajautuneet Bear Sterns ja Lehman Brothers 20 vuotta myöhemmin.
Kuten keskustelussa todetaan, Turhuuksien rovion herkullisin kohtaus esittää lyömättömän kuvauksen siitä, mitä investointipankkiiri oikeastaan tekee. Shermanin vaimo selittää 6-vuotiaalle tyttärelle:
”Kuvittele, että on kakkuviipale, etkä itse ole leiponut sitä kakkua, mutta joka kerran kun ojennat sitä toiselle, siitä irtoaa pieni murunen, jonka saat pitää. Ja niitä murusia on hyvin paljon. Kun kakunviipaleita ojennellaan koko ajan puolelta toiselle, niitä irtoaa niin paljon että kohta voit tehdä niistä itsellesi jättiläiskakun.”
Kahdessa vuosikymmenessä kakku on kasvanut monikymmenkertaiseksi. 2007 arvopaperijohdannaisten nimellisarvo oli 573 miljoonaa miljoonaa euroa– luvussa on kaksitoista nollaa. Se on noin 10 kertaa maailman tuotannon arvo.
Niin kauan, kun vallitsee luottamus, nuo fantastiljoonat ovat olemassa. Mutta kun luotto loppuu, kaikki katoaa. Näin käy sekä Sherman McCoyn henkilökohtaisessa elämässä kuin koko maailmantaloudessa.

Minulle uusintalukeminen todisti, että Turhuuksien rovio kestää aikaa. Se on nautinnollinen, suuri satiirinen panoraama 1800-luvun realismin mestareiden tyyliin. Wolfe onnistuu päivittämään idolinsa, Balzacin. (Vertailu sarjan avauskirjaan, Sauli Niinistön lukemaan Ukko Goriot´hon voi olla palkitseva.)
Koin myös aikaisempaa suurempaa sympatiaa päähenkilöä kohtaan – saman tunteen tunnusti Anna Kortelainenkin. Juppielämää ei enää oikein jaksa moralisoida, saati vastustaa. Kai siihen on jo näinä optiomiljoonien, yksityistämisten, IT-huuman ja pörssiriehan vuosikymmeninä tottunut.
Nykylukemalla vaikuttaa siltä, että Sherman McCoy on enemmän yltiömaterialistisen maailmanjärjestyksen uhri kuin ihmisenä paheksuttava ahne peluri.
On valtaisa virhe uskoa, että ”ahneus” oli syynä finanssikriisiin. Ihmisten on liiankin helppo halveksia Wall Streetin ja Lontoon Cityn röyhkeitä rahastajia ja maitopartaisia miljonäärejä. Jos kapitalismin katastrofi selitetään henkilöimisellä ja laiskalla psykologisoinnilla, rakenteelliset ja ideologiset syyt jäävät havaitsematta ja valuvirheet korjaamatta.
Kuten ovat jääneetkin.

Kriisiä ruokki myös mielenvikainen palkitsemisjärjestelmä, jossa kohtalokkaimpien riskien ja korjaamattomien tuhojen aiheuttajat saivat - ja saavat - miljoonien bonukset. Ne määräävät raha-aateliston sisäiset asemat ja arvostukset. Turhuuksien rovio on edelleen todistusvoimainen kuvaus New Yorkin, Lontoon ja Tokion pankkiirien statuskamppailusta, jossa kalleimmat asunnot, vaatteet ja nautinnot määräävät ihmisarvon eliitin sosiaalisessa pörssissä.
Tämän on kokenut myös jalkapalloilija Aki Riihilahti Lontoon-vuosinaan. Työväenluokasta miljonääreiksi ponnahtaneet urheilijanousukkaat ivasivat aina Riihilahden autoa ja vaatteita. Cityn sampanjajuhlissa skandinaavilla oli outo olo: ihmiset kysyivät heti alkuun, mitä tienaat, jotta osaisivat antaa oikean arvon.
Riihilahti on nähnyt läheltä senkin, kun kupla lopulta puhkeaa. Hän tietää, miksi niin moni ammattiurheilija putoaa uran jälkeen tyhjyyteen.

10 kirjaa rahasta -sarjan esittely

Pulan politiikka

Pentti Haanpään Noitaympyrä (1931) on hämmästyttävän tiukka analyysi siitä, miten New Yorkin pörssikatastrofista aiheutunut maailmanlaajuinen talouspula näkyy kaukaisen Suomen elämässä. 

2008 finanssikriisin suorat vaikutukset eivät Suomessa ole yhtä dramaattisia (toki ne 70 000, jotka joutuivat työttömiksi, voivat olla eri mieltä), mutta planeetan joka kolkalle ulottuvina ja yhä euron kriisinä jatkuvina järistyksinä ne ansaitsisivat kaunokirjallisiakin hahmotuksia. Sellaisia ei ole tullut vastaan.
Kun Haanpää kirjoitti Noitaympyrää, Wall Streetin romahdus ja Lapuan liikkeensynty olivat aivan tuoreita, loppuvuoden 1929 tapahtumia. Talonpoikaismarssi järjestettiin kesällä 1930. Samaan aikaan alkoivat kommunistien (ja kommunisteiksi luultujen) kyyditykset itärajalle.
Haanpää oli hetkessä kiinni, kommentoi päivän otsikoita, puhui aikalaisilleen. Siksi onkin erityisen julmaa, että kirjaa ei uskallettu julkaista tuoreeltaan, vaan se ilmestyi vasta 25 vuotta myöhemmin.

Noitaympyrä suhtautuu kriittisesti kapitalismiin – ihmekös tuo, kun kapitalismi on kriisissä. Se juuri on se otsikon ”noitaympyrä”: samaan aikaan on nälkää ja yltäkylläisyyttä, työläisen kurjat olot varmistavat omistajan hyvän elämän.
Mutta Noitaympyrästä ei irtauduta helposti, kuten ilmenee tämän illan antoisassa 10 kirjaa rahasta–keskustelussa teatteriohjaaja Juha Hurmeenkanssa (4.7. TV1 klo 21.30).
Päähenkilö Pate Teikka on liikkuva työmies ja liikkuva äänestäjä. Hänelle ei kelpaa niin sosialismi kuin porvarillisuuskaan, eikä päätään nostava oikeistoterrori.
Pate Teikka ei kuulu mihinkään, ei sitoudu mihinkään, hän on individualisti ja epäilijä. Hänen vastaparinsa on Janne Kuutio – Elmer Diktoniuksenseuraavana vuonna ilmestyneen mestariteoksen antisankari, joka lähtee aina mukaan ajan virtauksiin. Tahdoton takinkääntäjä muuttuu joustavasti punakaartin sotilaasta mustapaitaiseksi lakkorikkuriksi.
Myös Janne Kuutio kuvaa tarkkanäköisesti nuoren tasavallan verisiä ristiriitoja, valtiollista skitsofreniaa. Sekin ilmestyi suomeksi vasta turvallisesti sotien jälkeen.
1930-luvun valkoinen Suomi sai siis elää itsestään tietämättä, soraäänien häiritsemättä. Vapaaehtoisessa, halukkaassa sokeudessa.

Fasismi ja natsismi olivat syntyneet jo ennen vuoden 1929 romahdusta. Kuulu taloushistorioitsija Karl Polanyi toteaa kuitenkin kirjassaan Suuri murros, että vasta markkinatalouden luhistuminen johti fasismin maailmanvaltaan.
Oikeistoterrori oli siis nimenomaan talouden ilmiö. ”Umpikujaan päätyneelle liberaalille kapitalismille tarjottua fasistista ratkaisua voidaan kuvailla markkinatalouden uudistukseksi."
Polanyin katsannossa markkinoiden kriisi ratkaistaan vallankumouksella – joko ylhäältä tai alhaalta. Joko kansa ottaa vallan demokraattisesti tai sitten omistava luokka turvautuu väkivaltaan ja riistää kansalta perusoikeudet.
Nykyisen finanssikriisin ja eurokriisin poliittiset seuraukset alkavat pikku hiljaa tulla näkyviin Euroopassa. Mitähän vielä seuraa?