Onnittelupuhe 100-vuotiaalle Ylioppilaslehdelle

Hyvät naiset ja miehet,

Onnittelen omasta puolestani lämpimästi satavuotiasta Ylioppilaslehteä. Ja erityisesti onnittelen tämänhetkistä toimitusta, päätoimittaja Vappu Kaarenojaa ja toimittaja Aurora Rämöä, erinomaisesti onnistuneesta provokaatiosta, eli kuuluisasta YL-Raportista ”Paskoimme housuun bussissa Turkuun”.

Miksi? Saanen eritellä neljä syytä onnitella kakkajutusta:

1. Se ylipäätään ylitti välinpitämättömyyden muurin. Maailma on täynnä viestejä, jotka yrittävät kilvan ärsyttää, herättää, jäädä mieleen. Siinä metakassa on hyvin vaikea tulla huomatuksi, päästä puheenaiheeksi – ja varsinkin, kun jokainen osaa arvata, että nyt häntä Ylioppilaslehden 100-vuotisjuhlan kunniaksi yritetään provosoida. Ja silti provosoituivat!

2. Provokaation perinteen noudattaminen on lähes mahdoton tehtävä. Jotta tekoa voi pitää provokaationa, sen täytyy tietenkin pilkata perinnettä, mutta samalla se pitäisi tunnistaa jonkin jatkumon osaksi, niin että sen voi suhteuttaa sekä historiallisesti että oman aikansa kuvaan.

Onnistumisen avain olikin juuri se, että Ylioppilaslehden nimissä tehtiin jotakin täysin vailla älyllisyyden tai yhteiskunnallisen motiivin häivää. Tekijät eivät esiinny intellektuelleina, vaan lähinnä häiriintyneinä pissiksinä. Täysi epäakateemisuus yllätti, kuten juuri tähän yhteyteen sopiva metafora kuuluu, yleisön housut kintuissa.

Epä-älyllisyys on provokaation välttämätön tunnusmerkki. On epä-älyllistä syyttää provokaatiota epä-älylliseksi.

Minua naurattaa vieläkin Osmo Soininvaaralta aikoinaan saamani ohje, että irvailu on hyvä asia, kunhan sen tekee tyylikkäästi. Irvailu ei voi tepsiä, ellei se ole tyylitöntä, eikä provokaatio herätä levottomuutta, jos sen tarkoitusperät ovat heti analysoitavissa. Sen täytyy tuntua aivan järjettömältä, käsittämättömältä – sen täytyy olla arvoitus.

Tässä on huomattava aikojen muutos. Vielä neljännesvuosisata sitten, kun hyvinvointivaltio oli olemassa, 1980-luvun lopussa, provokaattorit levittivät ulostetta toisten ihmisten päälle. Nykymaailmassa, jossa yksilö on jätetty kurittamaan itseään ja johtamaan itseään, myös yhteiskunnallinen protesti purkautuu itseä vastaan, itsetuhoisesti, eli tämän päivän provokaattorit tahrivat vain itsensä.

Provokaatio varsinaisesti syntyy siitä reaktiosta, jonka se aiheuttaa. Se paljastaa yhteiskunnan piilevät rakenteet kuin röntgen-kuvassa, se osoittaa Suomen sokeat pisteet. 1960-luvulla ne olivat kristilliset normit ja hyveet, Jumalan teatterin tapauksessa leppeän hyvinvointivaltion sisältä paljastuva kurin ja väkivallan koneisto, joka ryhtyi taltuttamaan terrorismia täydellä tehollaan. Uusimman kakkakeppsoen vaikutus jää vielä nähtäväksi, mutta se voisi ainakin järkyttää kuvaamme journalismista.

En nyt yritä heti analysoida asiaa puhki, mutta selvää on, että reportaasi on tietysti parodia tutkivasta journalismista, sen päätepiste. Media selvittää kaikki mahdolliset asiat – miksi siis ei pitäisi selvittääå, miltä oikein tuntuu istua kakat housussa suuren ihmisjoukon keskellä. Lukijoiden kiinnostus herää, eikä sellaista ole ennen tehty. Kun tavoite saavutetaan, eli saadaan tuhansia klikkauksia, keskustelupalstoille pöhinää ja someen suoranainen viraaliefekti, eikö ole samantekevää, mikä oli alkuperäinen aihe? Kuka voi määritellä markkinamaailmassa yhteiskunnallisesti merkittävän puheenaiheen?

Helsingin Sanomien uutispäällikkö Jussi Pullinen onkin yhtenä harvoista ymmärtänyt jutun idean. Hän kirjoittaa kolumnissaan (5.2.): ”Verkossa mielikuva journalismista on rapautunut halvaksi klikkausten kalasteluksi, jossa uutinen on [mikä tahansa] asia, joka voidaan taivuttaa myyvimpään mahdolliseen muotoon. Järjettömän kakkajutun leviäminen otsikkohoukuttimeksi eri sivustoille on helppo nähdä tämän kehityksen huippuna.”

3. Kolmanneksi haluan onnitella provokaatiota siitä, että se on myös tyylipuhtaasti kirjoitettu juttu – siis lajityypillistä journalismia esimerkillisimmään.

Siinä on tarkkaa ja eläytyvää silminnäkijäraportointia, juuri sitä läsnäoloa ja hetken tuntua, jota aikakauslehtien toimituspäälliköt janoavat. Se tihkuu eläytymistä, empatiaa ja tunteikkuutta, joilla lukija-kuluttajaa houkutellaan housuunsapaskojien pään sisään. Mitä seuraavaksi – haluaisiko lukija-asiakas kenties kokea, miltä pedofiilistä tuntuu? Tai millaista on sahata oma sormi poikki?

Samalla voin vanhana gonzo-reportterina kokea seuraavan sukupolven kirpeän läimäyksen omalla poskellani. Tähän tullaan, kun sankarijournalistin narsismi ylittää viimeisetkin rajat, Turun bussiin haisemaan.

4. Neljäs – ja viimeinen - syy, miksi haluan onnitella Ylioppilaslehden provokaatiota on, että olikin jo korkea aika vetää journalistien ammattikunta sananmukaisesti lokaan. Emme ole vallan vahtikoiria, vaan viihdebisneksen vahtimestareita. Säälittävää on, että suurin osa meistä ei hyväksy tätä totuutta, vaan katsoo oikeudekseen käyttäytyä kuin Ranskan hoviaateli 1700-luvulla, ahne, imartelulle perso, ylimielinen, hemmoteltu ja tuhoon tuomittu eliittirälssi, jonka haudalla ei kukaan itke, jonka tappio on demokratian voitto.

On toki mahdollista, että koko juttu osoittautuu keksityksi. Se taas alleviivaisi viihdebisneksemme sitä ulottuvuutta, että toden ja valheen, tapahtuneen ja kuvitellun välinen ero on kadonnut. Teatteri onkin tällä hetkellä parasta journalismia.

Hyvät ystävät, hyvät ylioppilaslehtiläiset –

Nyt kun tiedämme, millaista journalismi ei saa olla, on syytä katsoa, millaista sen pitää olla.

Varmin osoitus siitä, että provokaatio on ollut tarpeen, on Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtajan Risto Uimosen suuttumus. Hän on ilmaissut sen twitterissä, ja jostain syystä englannin kielellä. Miksi ihmeessä? Eikö JSN pyri nimenomaan tukemaan suomenkielistä lehdistöä, lukemista ja keskustelua? Vai onko Uimonen vihdoin myöntänyt, liian myöhään, ettei hän osaa kirjoittaa suomeksi? Vai onko tarkoitus ilmiantaa ulkomaisille tahoille, vanhaan hyvään maan tapaan, millaisiin ajatusrikoksiin ja virheellisiin mielipiteisiin täällä syyllistytään?

Uimonen ilmoitti, että journalismin alennustila jatkuu ja että Ylioppilaslehti on saavuttanut pohjanoteerauksen. Hän ihmettelee, että älylliset ideat ovat loppuneet.

Epäselvää on, onko Uimonen suuttunut koska häntä loukataan, vai siksi, ettei hän edes ymmärrä, että häntä loukataan – ja samalla koko sitä alaa, joka on puheenjohtajan omahyväisessä lahjattomuduessa saanut täsmälleen itsensä näköisen johtohahmon.

Haluaisin vuorostani kysyä Uimoselta, mitkä ovat ne laatukriteerit, joilla erehtymättömästi erotetaan hyvä journalismi huonosta journalismista. Jos ne kriteerit sijaitsevat hänen erehtymättömien aivojensa sopukoissa, onko siis pidettävä hänen omaa tuotantoansa hyvän journalismin erehtymättömänä mittatikkuna?

Helsingin Sanomien pitkäaikainen pääkirjoitustoimittaja ja myöhemmin Kalevan päätoimittaja julkaisi kolme vuotta sitten kirjan ”Iiro Viinanen, henkilökuva”. Uimosen lähtökohta ilmenee heti omistuskirjoituksessa, joka lähentelee pohjoiskorealaisia journalismin standardeja. Kirja on omistettu ”lapsenlapsilleni Elsalle (3 v) ja Venlalle (9 kk) joiden tulevaisuuden turvaamiseksi Iiro Viinanen ja hänen kaltaisensa muut päättäjät ovat kantaneet raskasta vastuuta.”

Uimosten jälkikasvun sijaan kirja olisi pitänyt omistaa niiden satojen tuhansien työttömiksi tuomittujen lapsille, joiden tulevaisuudesta Viinanen ei välittänyt vähääkään – toisen sukupolven syrjäytyneille ja periytyvän osattomuuden luokalle, jonka Viinanen tähän maahan loi. Tyhjästä, mutta pysyvästi.

Kun Ben Zyskowicz ja Eero Heinäluoma tahoillaan osoittivat kirjasta virheitä, kirjailija Uimonen siirsi vastuun muistelija Viinaselle. Siis ainakaan lähdekritiikin osalta Uimosella ei ole mitään opetettavaa Ylioppilaslehden tekijöille. Samalla Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtaja rikkoi itse Journalistin ohjeista ainakin numeroita 8, 10, 11 ja 12 sekä ehkä myös 16. Se, että tällainen hahmo on ylennyt ammattikuntamme ylimmäksi edustajaksi, on kosmisen mittakaavan koominen oikku, joka suorastaan huutaa omaa tv-sarjaa Konttorin (The Office) David Brentin oikeutettuna perillisenä.

Lyhyesti loppuun vielä ironiasta ja radikalismista.

Kirjailija Thomas Mann pohti – hänkin lähes sata vuotta sitten - esseekokoelmassaan Betrachtungen eines Unpolitischen, että älymystön jäsenen on valittava joko ironikon tai radikaalin osa – mitään kolmatta vaihtoehtoa ei ole.

Mannin mukaan radikalisti on nihilisti ja ironikko on konservatiivi. Koska ironinen ihminen kykenee ironisoimaan myös omia ajatuksiaan ja toimiaan, hän hyväksyy elämässä jatkuvan kaksoisvalotuksen ilman pysyviä totuuksia. Koska hän ei masennu maailman epätäydellisyydestä, hänen elämänsä on vita activa.

Radikaali on taas valmis uhraamaan elämän aatteelle, omansa ja toisten: ”Fiat spiritus, pereat mundus”. Hän haluaa vimmaisesti toimia, mutta juuri aate ja totuuden etsintä halvaannuttaa hänet. Toisin kuin yleensä ajatellaan, radikaali ei sittenkään toimi vaan teoretisoi, hänen kohtalonsa on vita contemplativa, mietiskelevä, epäpoliittinen elämä. Taistolaisten jälkimaineessa korostetaan hyviä bileitä. Mutta Heikki Mäki-Kulmalan Taistolaisuuden harmaa kirja muistuttaa ihailtavan rehellisesti, miten - tosiaan – harmaata tuo opintopiirien ja menettelytapavaliokuntien radikaali arki sittenkin oli.

Toisin kuin ironinen konservatiivi, tosikkomainen radikaali ei ymmärrä maailman monikerroksisuutta ja sattumanvaraisuutta, ja siksi hänen toimintansa on pelkkää vandalismia. Näin siis Thomas Mann vallankumousvuonna 1918. Ja juuri se, että on helppo nähdä hänen olleen oikessa, saa minut – ironikon – säälimään radikaaleja, joita teistäkin on moni.

Ironia oli meille 1980-luvun alussa ainoa mahdollinen maailmankuva. Elettiin outoa aikaa: vanha järjestys ei ollut enää voimissaan, mutta uutta ei ollut luotu. Kekkonen oli syrjässä, mutta ei vielä kuollut. Neuvostoliittoakaan ei varsinaisesti ollut enää, mutta käyttäydyttiin kuin se olisi vielä läsnä.

Vallitsi irreaalisosialismi. Tai surreaalisosialismi.

Neuvostoliiton iäkkäät johtajat kuolivat kuin kärpäset. Tshernenkon kuolinvuoteelle lavastettiin vaalikoppi, ja kuva julkaistiin myös Helsingin Sanomissa osoituksena itänaapurin demokratiasta. Tämä lavastus paljastettiin Guardianissa ja sitä myötä myös Ylioppilaslehdessä, mistä saavutimme neuvostovastaisen maineen ja Mauno Koiviston kimmastuksen. Hän provosoitui, vaikkei provosoitu – niin helppoa se oli siihen aikaan.

Kaksoispuheen maailmassa pienet ironiset liikkeet saivat outoja merkityksiä. Julkaisimme Neuvostoliiton uutistoimiston APN:n innostuneen reportaasin tulevista maailman nuorison rauhan ja ystävyyden festivaaleista, sellaisenaan, lyhentämättä ja kommentoimatta, isolla pistekoolla ja koko sivulla. Toimittiin muodollisesti juuri niin kuin virallisessa protokollassa kuuluukin ja Ylioppilaslehden 70-luvun tyylin mukaan – mutta uudessa ajassa tämä kirjaimellisuus näytti yliampuvalta, groteskilta, pilkalliselsta.

Kyseessä oli jälleen arvoitus, sinänsä epä-älyllinen mutta juuri siksi niin vaikuttava: neuvostoliittolaisia hermostutti se, että he eivät tajunneet mitä tämä ele tarkoitti. Olen antanut kertoa itselleni, että nuhteeton neuvostotoimittaja, joka hyvässä uskossa tuon festivaalijutun kirjoitti, sai saman tien potkut. Ja en oikein tiedä vieläkään, pitäisikö asiasta tuntea syyllisyyttä.

Ironia oli ainoa mahdollisuutemme radikalismin jälkeen – ja ennen seuraavaa radikalismia, joka yhdisti vihreät ja jupit. Jäljestä päin katsoen Arvo Salon kuuluisa Ylioppilaslehti oli 25 vuotta aiemmin samassa tilassa; 1950-luvun arvot olivat happanemassa, mutta uusi vasemmisto vasta syntymässä. Ja ehkä, päätellen kakkaprovokaatiosta, tällä hetkellä eletään myös ironian huippuvuosia.

Vielä lopuksi pari sanaa historian tuomiosta. Päätoimittajani Kimmo Pietinen sanoi aina, kun jostakin jutusta syntyi kalabaliikki, että ”historia on meidät vapauttava”. Hän oli oikeassa, tietenkin, koska ironia osoittautuu aina oikeaksi ja radikaali aina vääräksi. Jos ironikkoa epäillään virheestä, hän voi aina kätkeytyä seuraavan ironian kerroksen taakse. Ja historian viekkauteen kuuluu, että toiminnalla on aina tarkoittamattomia seurauksia, jotka muistetaan aina paremmin kuin toteutuneet aikeet. Radikaali joutuu aina tilille epäonnistumisesta, sillä sellaisena historia vääjäämättä hänen toimensa näkee – se on historian ironiaa.

Ja me ironikot osoitamme aina iloisina, vähääkään sääliä saatikka yhteiskuntavastuuta tuntematta, milloin ja miten nuo tarkoitukset kääntyivät vastakohdikseen, sillä se on maailman laki. Siinä mielessä pysyttäytyminen turvallisessa ironiassa on journalistille luonnollinen valinta. (On myös ironisia poliitikkoja, joista Timo Soini on varmasti näkyvin esimerkki.)

Mutta kaikkia radikaaleja ei rangaista samalla tavalla, sen osoittaa myös Ylioppilaslehden satavuotinen ja ei-niin-kunniakas historia. Se radikalismi, joka lähetti sadat tuhannet miehet sotaan Neuvostoliittoa vastaan, jäi rankaisematta, kun taas se radikalismi, joka syyllistyi pitkästyttäviin Marx-opintopiirehin, kärsii elinkautisia tuomioita ilman oikeudenkäyntejä.

Akateemisen Karjala-Seuran äänitorvena Ylioppilaslehti lietsoi sotaa lähes kaksikymmentä vuotta, ennen kuin se sen sai. Niinpä lehti vietti 30-vuotisjuhlaansa ”työn merkeissä” ja ”matkoilla” Syvärin suunnalla. Mutta nämä nuoret radikaalit, joiden tunnolle voidaan laittaa 90 000 kuollutta ja 200 000 haavoittunutta, eivät koskaan kohdanneet yhteiskunnan tuomiota. Moni heistä jatkoi sodan jälkeen näkyvissä tehtävissä - ennen kaikkea yliopistoissa.

Paradoksaalista kyllä, sotaan syyllisiä ei tuomittu, koska Neuvostoliitto järjesti näytösluontoisen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin, joka ikään kuin sulki asian. Siinä koettu epäoikeudenmukaisuus ja nöyryytys tavallaan pelastivat Ylioppilaslehden sodanlietsojat.

Samanlainen totuuskomissio olisi tarvittu 1970-luvun taistolaisuudesta ja suomettumisesta. Niin paljon vähäisemmät rikokset, jotka rajoittuvat opiskelijaelämään, raskauttavat aikansa radikaaleja hautaan saakka. Vallankumousleikit ovat kasvaneet myyttisiin mittoihin ja leimaavat kokonaan aikakausia, joissa niiden todellinen vaikutus ja näkyvyys oli olematon. Ainoa väri, jota 1970-luku tunnusti, oli väri-televisio.

Näillä sanoilla, rakkaat radikaalit ja ironikot, haluan tervehtiä yhteisen hiekkalaatikkomme vuosipäivää. Kaikki kissat ovat siihen tarpeensa tehneet, kaikki koirat merkinneet reviirikseen; hiekkalaatikolla leluja on ollut paljon tai vähän, aina ei ole leikitty kiltisti eikä päästetty tyttöjä mukaan, rapa on roiskunut ja nauru ja itku ja huuto ovat kantautuneet pihan poikki suuren, välinpitämättömän ja yleensä kuuron puistotätimme korviin, joka joskus – ai sitä onnea – on suonut meille huomionsa, kieltänyt puhumasta tuhmia, mutta aina torujen jälkeen kietonut meidät lämpimään, upottavaan ja loppumattomaan syleilyynsä.

Maljanne, Vappu ja Aurora!