Vuoden 1979 sukupolvi

Olen eri mieltä Helsingin Sanomien Teema-lehden kanssa. 1980-luku ei alkanut vasta 1985, kun Radio City perustettiin ja gootti- sekä juppikulttuuri alkoivat tulla näkyviin. 
Eivät ne tyhjästä putkahtaneet: Radio Cityä ei olisi voinut perustaa ilman Lepakkoluolaa, joka piti ensin vallata. Idea saatiin Koijärveltä. Ja mitä Radio City olisi soittanut, jos ei olisi ollut suomenkielisen rockin uutta aaltoa? Ja mistä idea radioasemaan, jos ei olisi harjoiteltu pienlehdillä? Jne.
1980-luku alkoi vuonna 1979, joka on mielestäni sodanjälkeisen Suomen tärkein vuosiluku.
Kirjoitin keväällä 1999 Suomen Kuvalehteen pitkän kertomuksen vuoden 1979 sukupolvesta. Moni asia on itsestäänselvempi 13 vuotta myöhemmin kuin julkaisuaikana, eräiden ennusteiden toteutumistakin voi jo arvioida – mutta enempiä anteeksi pyytelemättä julkaisen sen alla.

Vuoden 1979 sukupolvi:

Miksi Lepakon valtaus on tärkeämpi kuin Vanhan valtaus

Koijärven valtauksesta tuli äsken kuluneeksi 20 vuotta. Merkkipäivä ohitettiin varsin huomaamattomasti - etenkin kun vertaa metakkaan, jolla viime syksynä muisteltiin sitä, että joukko ylioppilaita murtautui omaan huoneistoonsa marraskuussa 1968.

     Suurten ikäluokkien pienet tapahtumat saavat enemmän huomiota kuin pienten ikäluokkien suuret tapaukset.

     Suuret ikäluokat valtasivat vanhaa. Vuoden 1979 sukupolvi valtasi uutta.

     60-luvun opiskelijaradikaalit imaistiin suoraan Systeemiin, jonne he katosivat jälkiä jättämättä. Oma sukupolveni ei noussut näkyviin asemiin, mutta muutti kyllä maata, ja maailmaa.

     Ne, jotka pääsiäispyhinä 1979 lähtivät spontaanisti Koijärvelle, eivät intoilleet omasta historiallisesta roolistaan, vaan keskittyivät pelastamaan korvaamatonta lintualuetta. Moni tuskin tajusi rautakaupasta lapioita ostaessaan olevansa kansalaistottelemattomuuden airut, saatikka poliittisen ympäristöliikkeen perustaja.

      Vielä vähemmän ne, jotka saman vuoden elokuussa Kaivopuiston ilmaiskonsertin jälkeen vaelsivat valtaamaan Lepakkoluolaa, pitivät päämääränään murtaa monokulttuurista Suomea. Tarkoitus oli vain Elävän musiikin yhdistyksen bändeille tiloja entisestä juoppojen yömajasta.

     Irokeesipäiset punkkarit eivät analysoineet opintopiireissä: ”Tää on niinku symbolisesti jälleenrakennuksen Suomen loppu, YYA-Suomen pakollisen yksimielisyyden loppu, ja ennen pitkää, tota... valtion ja kansantalouden loppu.”

     Sitä se kumminkin oli.

Kulttuurivallankumous

Vuosi 1979 on sukupolveni hullu vuosi.

     Koijärvi sysäsi vihreän liikkeen liikkeelle - ja ennen pitkää puolueeksi. Lepakon valtaajat käsittivät sanan party ihan toisin, mutta sama asenne ja ajan henki yhdistävät buddhalaisen kasviskokin Heidi Hautalan niittitakkiseen teinihäirikköön General Njassaan.

     Koijärven ja Lepakon väliin, niin ajallisesti kuin ajatuksellisesti, sijoittuu Inkoon ympäristöleiri. Päivällä pohditaan tuulienergian mahdollisuuksia, yöllä Sehr Schnell -yhtye soittaa kirkossa. Politiikan ja punkin liiton best man on Pekka Haavisto, tuolloin 20-vuotias, juuri perustetun Komposti-lehden ja tulevan Suomi-lehden päätoimittaja sekä Munkkivuoren yhteiskoulun kasvatti.

     Samasta koulusta on myös Kai Vaara, koijärveläisten koollekutsuja. Muita munkkivuorelaisia ovat Teemu Lehto, Lepakon valtauksen pääpukari sekä Teppo Turkki, joka perustaa samaan taloon Radio Cityn, 1985.

     Mutta 1979 erottuu vuodesta 1968 siinäkin, ettei se ole pienen piirin elämys. Liikehdintä ulottuu aivan perimmäiselle maaseudulle asti.

     ”Uusi aalto” alkaa, ainakin minun ajanlaskussani, sillä sekunnilla, kun Pelle Miljoona murtautuu Yleisradion taajuudelle keväällä 1978: ”Per-kee-le! Olen työtön!”

     Eppu Normaali täydentää: ”Poliisi pamputtaa” – ja teinit Hangosta Peitsamoon oivaltavat, että rock-bändi pitää perustaa, vaikkei osaisi soittaa. Tai nimenomaan siksi. Tuomas Nevanlinnaa ei huolita Sehr Schnellin kitaristiksi, koska hän on liian musikaalinen.

     Ne, joilla on pääsy isän firman kopiokoneelle, ryhtyvät tehtailemaan pienlehtiä. Suuri osa journalistisesta energiasta kuluu lehden nimen keksimiseen: Hurma, Hilse, Joukkohauta, Maanalainen kaitaelokuva.

     Aivan yht´äkkiä syntyy uusi julkisuus ja maanlaajuinen alakulttuurin kehä. Kellaribändit esiintyvät festivaaleilla, joilla myydään kilpaa pienlehtiä, joissa haastatellaan bändejä, jotka esiintyvät festivaaleilla, joilla myydään...

     Maaseudun rakennemuutoksesta käyköön esimerkkinä Pihtipudas, joka siihen saakka tunnetaan pienviljelijä Tauno Pasasen kahdeksasta surmanluodista. Nyt kylä nousee valtakunnan maineeseen Ratsia-yhtyeen ja Saapasjalkarock-festivaalin siivellä. Jäyhät maanviljelijätkin kannattavat uutta aaltoa - sillä kustannetaan urheiluseuran toiminta.

     Se oli kulttuurivallankumous.

Nonsensus

Hullu vuosi tuli yllättäen ja sattumalta.

     Saksassa Vihreä puolue oli luontevaa jatkoa vuoden 1968 antiautoritääriselle liikkeelle. Koska Vanhan valtausnäytös ei jättänyt mitään perintöä, Suomen vihreät syntyivät vasemmistoradikaaleista huolimatta, suorastaan vastapainoksi.

     Pariisin ja Prahan keväät tulivat siis Suomeen pitkällä viipeellä, vasta 1979. Ja nimenomaan Vanhan valtaajat suhtautuivat vaihtoehtoliikkeeseen vihamielisimmin.

     Kaikkihan oli hyvin! Suomi oli valmis! Talouskasvu oli vankkaa! Ulkopoliitikassa vallitsi luottamus, sisäpolitiikassa konsensus.

     Meidän kannaltamme: nonsensus.

     1970-lukua on pidetty ylipolitisoitumisen aikana. Todellisuudessa se oli alipolitisoitunut.

     Koska itä ja kauppa eli idänkauppa asettivat "politiikalle" ahtaan raamin, se täytettiin sitten absurdilla puoluepukaroinnilla, Tehtaankadun ilmiannoilla ja muulla sijaistoiminnalla, joka vieraannutti sukupolveni tyystin politiikasta.

     1970-luvulla Suomi oli yhtä ”demokraattinen” kuin DDR oli ”demokratisch”. Vuoden 1978 presidentinvaaleissa Urho Kekkosta uhkasivat sellaiset raskaan sarjan valtiomiehet kuin Raino Westerholm, Ahti M. Salonen ja Eino Haikala. Äänestysprosentti oli alhaisin sotien jälkeen - mutta ei auttanut valittaa. Vaalitkaan eivät olleet itsestäänselvyys poikkeuslain vuosikymmenellä.

     Yksipuoluejärjestelmä kiteytyi vuoden 1983 eduskuntavaaleihin. Nimelliset vastavoimat, SDP ja kokoomus, olivat valinneet saman iskulauseen, kuin tulevaa sulautumistaan ennakoiden. Valtiovalta kuuluu kansalle, ne ilkamoivat.

     Neuvostoliitto oli suuri ja mahtava vitsi - jolle on naurettava salaa.

Kävimme Leningradissa todistamassa kansojen "luottamusta" ja "ystävyyttä". Luotimme siihen, että ostamme ystävän sukkahousuilla.

     1970-luku oli mykkä vuosikymmen, vaikeneminen paras vientivalttimme.

     Mutta kaikessa hiljaisuudessa aloimme epäillä Tarinaa.

Tarina

Meidät 1960-luvulla syntyneet, siis todelliset kuusikymmentälukulaiset, kasvatettiin uskomaan kansalliseen Tarinaan.

     Tarina pääpiirteissään: Köyhä Suomi taisteli urhoollisesti sodassa ja jälleenrakensi sisukkaasti. Palkinnoksi ponnisteluistamme olemme saaneet alati kasvavan hyvinvoinnin, johon saattoi luottaa ja tulevaisuutensa rakentaa. Suomi on maailman paras maa, ja paremmaksi vain tulee.

     Vanhan valtaajat vastustivat ensin tarinaa, mutta ryhtyivät sitten sen kiihkeimmiksi kertojiksi. Väritelevisiot ja ohjaustehostimet riittivät todisteiksi. Meillekään ei ikinä juolahtanut mieleen, että työttömyys olisi edes mahdollista, saatikka todennäköistä.

     Mutta melko pian saatoimme lukea tarinan rivien välit. Elintason edellytys oli Neuvostoliitto, vaikeneminen ja vaihtoehdottomuus. Talouskasvun hintana oli saastuminen - itse sanakin keksittiin vasta 1970-luvulla - ja vaarallinen ydinvoima. Kaikkea edistystä uhkasi lopulta maailman kahtiajako ja ydinsota.

     Tarina alkoi rakoilla, kun presidentti sairastui dementiaan, Itä-Eurooppa vapautui ja Neuvostoliitto romahti. Ja viimeistään 1990-luvun lama paljasti stoorin valheeksi. Luottavaiset asuntosäästäjät menettivät omaisuutensa, yrittäjät ajettiin konkurssiin, hyvinvointivaltiota purettiin, valmistuimme akateemisiksi työttömiksi.

     Edistys ei edistykään, kehitys kehity. Tunsimme itsemme petetyiksi, heitteille jätetyiksi. Mikään tavaran määrä ei korvaa turvaa ja tulevaisuutta. Meistä tuli itsekkäitä, kylmiä ja kyynisiä.

     Mutta meillä ei ollut uutta tarinaa.

Abba vs. Agit Prop

Pekka Haavisto kirjoitti 1980-luvun alussa Interrail-oppaan.

     Niin kulunut määritelmä kuin Interrail-sukupolvi on, sillä on todellista sisältöä. Olemme ensimmäinen kielitaitoinen, kansainvälinen sukupolvi.

     Eurooppa ei ole ulkomaa. Barcelona on tutumpi kuin Tuupovaara. Joten ei ollut mitenkään pelottavaa ”liittyä” johonkin, jossa jo on. Ei toisaalta niin ihanaakaan kuin 180 asteen käännynnäisten mielestä.

     Sama pätee tietotekniikkaan. Vanha poliitikkopolvi sai internet-herätyksen, ja luonteensa mukaisesti ryhtyi ”kokonaisvaltaiseen suunnitteluun”: iski sata miljoonaa valtion rahaa tietoyhteiskuntaan.

     Suuret ikäluokat suhtautuvat pelokkaan haltioituneesti kodinkoneeseen, joka on meille yhtä arkinen kuin leivänpaahdin. Ja jos ei tuhlaa aikaansa komiteoissa istumiseen, tietotekniikalla voi oikeasti myös tehdä jotakin, muun muassa rahaa.

     Eurooppa oli meille jo tuttu, tylsä manner. Pelle Miljoona johdatti meidät Etelä-Amerikkaan ja Intiaan kauan ennen kuin Erkki Liikanen oppi syömään etanoita.

     Ja uneliaan Brysselin jokainen interreilaaja on kiertänyt kaukaa.

     Suuret ikäluokat palvovat EU-sopimusta yhtä hartaasti kuin YYA-dogmia. Emuun he uskovat yhtä järkähtämättä kuin suunnitelmatalouteen. Surullista mutta totta: niillä on ikävä Neuvostoliittoa.

     Suuret ikäluokat viihtyivät kylmän sodan maailmassa, kahtia jaetussa Euroopassa. Baltian itsenäistymistahto säikäytti ne pahanpäiväisesti. Presidentti Koivisto varoitti haastamasta riitaa Suuren ja Mahtavan kanssa. Ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja kantoi huolta Leningradin puolustuksesta. Samaan aikaan Suomen vihreät olivat perustamassa Latvian Tautas Frontasia.

     Minun sukupolvelleni Berliinin muurin murtuminen oli unelmien täyttymys. Teppo Turkki oli todistamassa maagista uudenvuodenyötä, jolloin eheytyvä Eurooppa siirtyi 1990-luvulle:

     Muurin juurella minut tempaistiin ylös muurin päälle seisomaan. Kohta olin vetämässä itse seuraavaa eurooppalaista korkeuksiin... Ihmisten voittamaton päätös tunkeutua Eurooppaa skitsofrenisesti jakaneen epätodellisen rajan lävitse soi kuin historian suuri sinfonia.

     Meidän ongelmamme oli - ja se oli ongelma 1970-luvulla - että oli

mahdoton uskoa Neuvostoliittoon. Olemme ensimmäinen televisiosukupolvi,

Bonan ja Bonanzan ruokkima. Ensimmäinen rock-sukupolvi, amerikkalainen

sukupolvi, kauttaaltaan kaupallinen sukupolvi.

     Meidän piti valita: Disney vai bulgarialaiset paperinpala-animaatiot? Abba vai Agit Prop?

     Ja me valitsimme.

     Jos sukupolvemme oli Prahan kevät 1968 kymmenen vuotta myöhästyneenä,

olimme myös Prahan syksy 1989 kymmenen vuotta aikaisemmin.

Yksilöiden sukupolvi

Vuoden 1979 sukupolven määrittelyssä on oma ongelmansa. Ennen kaikkea se,

että kukaan ei katso kuuluvansa siihen.

     Sosiologi Keijo Rahkonen huomautti jo kymmenen vuotta sitten, että kuuluisia juppeja ei ole olemassa. Kysyitpä keneltä tahansa vakuudetonta lainarahaa cavalettiinsa tunkevalta armani-asuiselta muskeliveneen omistajalta, hän kiisti olevansa juppi.

     Mitä muuta voi odottaa yksilöiden sukupolvelta?

     Sukupolveni kavahtaa kaikkia puolueita ja kuppikuntia, leimoja ja määritelmiä. Kun kysytään ”Kenen joukoissa seisot”, vastaamme vaistomaisesti: en kenenkään. (Eikä ole joukkojakaan, kun meitä on hyvä jos puolet suurista ikäluokista.)

     Toinen hyväkäs, JP Roos, on havainnut 60-luvulla syntyneissä mielestään ristiriidan. Koska synnytimme sekä vihreät että nuorsuomalaiset, olemme ”vastakohtien sukupolvi”.

     Kyllä, jos pitää "vasemmistoa" ja "oikeistoa" merkitsevinä määreinä, eikä vain nonsensuksen nimilappuina - kuten me. Vihreissä ja nuorsuomalaisissa on enemmän yhteistä kuin erottavaa.

     Vihreät halusivat irtisanoutua koko rämettyneestä puoluelaitoksesta ja vastustaa korpilampelaista korporatismia. Ihan niin kuin nuorsuomalaiset 15 vuotta myöhemmin.

     Molemmat vuoden 1979 sukupolven liikkeet asettivat yksilöllisyyden ja vapauden ihanteet latistavaa puoluekuria ja jähmettyneisyyttä vastaan. Ja molemmat osoittivat omalla tavallaan yksilöpolitiikan mahdottomuuden. Vihreät normalisoitumalla ja kurinalaistumalla. Nuorsuomalaiset jäämällä yksilöiksi, kun massat katosivat vaaleissa.

     Sille ei mahda mitään. Politiikka on suuria ikäluokkia varten.

     Sukupolveni päätti pärjätä ilman.

Cityman

Vanhan valtaajat eivät vallanneet Vanhaa, vaan vallan. Suuret ikäluokat miehittivät myös median, firmat ja virastot.

     Se oli meidän onnettomuutemme, ja onnemme.

     Suuret ikäluokat vain korvasivat edeltäjänsä ja tyytyivät pitämään yllä totunnaisia rakenteita. Nyt kaikki säännöt ovat muuttuneet, kaikki opittu on arvotonta, ja ne lymyävät peloissaan korporatiivisen barrikadinsa uumenissa.

     Se on se toinen syy, miksi sukupolveni ei ole kiinnostunut politiikasta: se ei ole kiinnostavaa. Kun poliitikot 1980-luvun loppupuolella vapauttivat pääomien liikkeet, he eivät tienneet, mitä tekivät. Eivät tiedä vieläkään.

     Sukupolveni etummaisto meni suoraan valtaan, käymättä piiritoimikuntien ja menettelytapavaliokuntien kautta. He menivät bisnekseen.

     Vuoden 1979 sukupolvi ei vallannut vanhaa, vaan uutta. Se perusti itse itselleen mediat ja firmat - sekä kokonaisen teollisuudenalan, jonka menestyksestä Suomi on riippuvainen: digitaaliset palvelut.

     Teimme itse omat asemamme. Alkaen radioasemista.

     Suomen ensimmäisen paikallisradion ensimmäinen ohjelma lähetettiin Lepakosta vappuaattona 1985. ”Nyt eetteri on vapaa”, tiivisti tunnelmansa toimittaja Outi Popp. Sillä hetkellä alkoi suomalaisen median mullistus - ja samalla Suomen.

     Siihen saakka kansakunnan oli määrittänyt Yleisradio. Parlamentaarisesti, valistushenkisesti, naapurineljänneksin. Suomella oli Yleisohjelma (ja vaihtoehtona, loogisesti, Rinnakkaisohjelma). Nyt kansakunnan tajunta alkoi pirstoutua, totuus hajota. Idealisti sanoisi: alakulttuurit itsenäistyivät, kyynikko toteaisi: kohderyhmät segmentoituivat.

     City radioaseman nimessä tarkoitti eurooppalaista metropolia, vaikka ajan muotikaupunkia Länsi-Berliiniä - hallitsemattomuudessaan ja hillitsemättömyydessään betoni-Suomen vastakohtaa. Vaan tuota pikaa ”citykulttuuri” olikin nuorten hedonistien kulutusjuhlaa, jota City-lehti koki istuttaa Helsinkiin - Kalifornian karvalakkiversiota. Silti jono leningradilaisen tavaratalon edessä oli lyhyempi kuin Café Metropolin; sikäläinen miliisi liian pehmeä suomalaiseksi portsariksi.

     Entä Cityman!

Ensimmäisen ”kannettavan puhelimen” omistajat raahasivat ensi katsomalta painavaa bensakanisteria, seuraavan mallin käyttäjät mustaa tiiliskiveä. Heille ja heidän kiireilleen naurettiin.     

Voi miten syvästi keskiverto lääninhallituksen esittelijä ”juppeja” vihasikaan. Tuo vakaa virkamies oli vahingoniloinen, kun lama muutti yhdessä yössä luottoasiakkaat luottovangeiksi. 1990-luvun lopussa samainen konttorirotta omistaa kaksi kännykkää ja tietokoneen, jolla hän seuraa osakesalkkunsa arvoa nopean rikastumisen toivossa, hän kuuluu viiniklubiin ja ihailee Jari Sarasvuota.

     Mikä ei estä häntä yhä halveksimasta - kuten suurten ikäluokkien tapaan kuuluu - vuoden 1979 sukupolvea. Vastakysymykseni on: montako uusmediayritystä olette perustaneet?

     Sukupolveni ei ole saanut pääministerin paikkaa. Mutta se pörssianalyytikko, joka saa pääministerin hyppimään, on meitä. Työministeri voi olla suurista ikäluokista, mutta hän on meidän armoillamme, meidän johtamamme Nokian.

Tshernobyl-polvi

Interrail-sukupolveamme seuraa internet-sukupolvi. Mitä heille jää?

     Meidän lapsuutemme on määrittänyt Kuun valloitus. He muistavat Tshernobylin. Me muistamme kohoavan elintason. He muistavat laman. Me muistamme juoksija Lasse Virénin. He muistavat kansanedustaja Lasse Virénin. Ehkä.

     Me emme keksineet vanhan kansallisen tarinan tilalle toista, parempaa. Ehkä Tshernobyl-sukupolvi löytää uuden juonen.

     Vuoden 1979 sukupolvi ei keksinyt uusia ismejä, vain ismittömyyden. Menetimme uskomme politiikkaan - mutta vihreiden ja nusujenkin asenne oli viime kädessä teknokraattinen: asiat voitaisiin hoitaa järkevästi, kunhan päästäisiin eroon tyhmien poliitikkojen tyhmistä intohimoista. Ehkä seuraava polvi keksii politiikan uudelleen.

     Kansallisen tarinan sijaan voi tulla ylikansallinen. Yhteisiä asioita on yhä vähemmän, ja yhä harvempi osallistuu edustukselliseen demokratiaan. Yhä useampi edustaa itseään itse. Netin ansiosta poliittiset kampanjat polkaistaan pystyyn hetkessä, ja hetkessä ne kuolevatkin.

     Vuoden 1979 sukupolvelle avattiin markkinat. Me kaupallistimme Suomen, yksityistimme Suomen, pilkoimme sen ja myimme sen. Tulevat polvet saavat kokea seuraukset. Mene tiedä, he näkevät ehkä maailmatalouden harhaman luhistumisen.

     Vuoden 1979 sukupolvi ei koskaan aikuistunut, koska vastuuta ei vaadittu.

     Me olemme ne nelikymppiset, farkkuihin pukeutuvat rock-aikuiset, joita

nuoret inhoavat sydämensä pohjasta. (1999)