Viimeinen taistolainen

(Tämä on vähän pitempi versio Talouselämän kolumnista 19.3.2010.)

Pekka Himanen on oikeassa. Suomi on ”kriittisessä vaiheessa”.
     Tri Himanen kirjoitti noin jo 2003 eduskunnalle tekemässään raportissa Välittävä, kannustava ja luova Suomi.

     En saanut selvää, jatkuuko kriisi seitsemättä vuotta vai ollaanko hypätty jo uuteen. Joka tapauksessa tuoreen Kukoistuksen käsikirjoituksen ensimmäisen luvun ensimmäinen virke ilmoittaa, että vuonna 2010 Suomi on ”kriittisessä tilanteessa”.
     ”Suomella on käytännössä yksi vuosi aikaa valita 2010-luvun onnistumisen tai epäonnistumisen käsikirjoitus”, tri Himanen uhkaa, muuten ”mahdollisuus on jo ohi”. Hui!
     Voi tosin olla, että kuten muutkin tuomiopäivän profeetat, tri Himanen joutuu jälleen lykkäämään apokalypsia. En hämmästy, jos Suomi olisi ”kriittisessä tilassa” 2017.
     Mutta, kuten sanottu, tri Himanen on oikeassa – aivan kaikessa. Ja se on se ongelma.
     On tottavie siirryttävä omaisuuden palvonnasta ihmisen arvostamiseen! On korkea aika käynnistää vihreä informaatio- ja palvelutalous! On kannettava globaalia vastuuta, tuettava luovuutta, edistettävä yrittäjyyttä ja hyötyliikuntaa!
     Kokoomuksen ohjelma kannattaa kaikkea hyvää. Jokainen puolue tahtoo ihmisten parasta. Kukoistamiseen tähtää jokainen uskonto, ideologia ja IT-yritys.
     Kukaan ei vastusta Himasta - silti maailma on paha. Aatteiden ja käytännön välissähän on se varsinainen haaste, johon Himanen ei tohdi puuttua  lainkaan, kai kunnioituksesta vision tilaajia Matti Vanhasta, Jyrki Kataista ja  Stefan Wallinia kohtaan.
     Tri Himasen analyysistä puuttuvat valta – ja raha.
     Muuten hyvä.                      

Tri Himasen new age –naiiviudelle on liian helppo nauraa. Hän kehuskelee koko ajan kuuluisilla kavereillaan,  Davosin talousfoorumin viihdyttäjillä, Desmond Tutulla ja Dalai lamalla.
     Mutta lopulta Kukoistuksen käsikirjoitus vetää hyvin vakavaksi.
     Tri Himanen kertoo heti kättelyssä tavoittelevansa ”lopullista ´kaiken teoriaa´” joka yhdistää maapallon kohtalonkysymykset ”reaalitalouteen ja –politiikkaan."
     Jokainen ennen vuotta 1989 elänyt säpsähtää, kun kuulee toiveet ”lopullisesta” ratkaisusta tai maailmaa hallitsevasta ”yhtenäisteoriasta”. Niitä on yritetty.
     (Erityisen ponnekkaasti näitä totaalisia haaveita vastusti Oxfordin maineikas filosofian professori Isaiah Berlin, joka oli Latvian juutalaisia ja Venäjän vallankumouksen pakolaisia.  ”Sekä vapaus että tasa-arvo ovat ensisijaisia arvoja, joita ihmiset ovat tavoitelleet vuosisatojen ajan, mutta susien täydellinen vapaus tarkoittaa lampaille kuolemaa...”)
     Totalitaarista Himasen utopioissa on sekin, että hän leimaa erimieliset ”kyynisiksi” tai ”kohtuuttoman kriittisiksi” tai ”kateellisiksi.
     Tämäkin taktiikka on takavuosilta tuttua. Jos ei hyväksynyt kommunistista utopiaa, oli ”väärän tietoisuuden” vallassa.  Ei maksa vaivaa antautua keskusteluun ymmärtämättömän, harhaisen kanssa.
     Mutta miksi kielteisyyteen suhtaudutaan aina niin... kielteisesti? Työväestö sai kahdeksantuntisen työpäivän lakkoilemalla ja muutenkin tosi ikävällä asenteella. Aseisiin tarttuminen se vasta kielteistä on, mutta siten on kukistettu diktaattoreita.
     Kansainvälisesti vertaillen positiivisin kansa löytyy Pohjois-Koreasta.
     Kansa, niin. ”Kukoistuksen käsikirjoitus” on kirjoitettu kauttaaltaan me-muotoon. ”Mutta samalla kun meidän on tunnustettava haasteidemme suuruus niiden koko mitassa, meidän on varottava lankeamasta uskomaan siihen jatkuvasti eri lähteistä levitettyyn viestiin, jonka mukaan meillä olisi 2010-luvulla väistämättä odotettavissa jo vain ankea elämä” (sic).
     Pitkään luulin, että me tarkoittaa ”meitä kaikkia”, minuakin. Kunnes tajusin, että juuri kansa – se ikääntyvä, lihova, masentuva ja niin helvetin kielteinen kansa – on kukoistamisen pahin este.
     Himasen me tarkoittaaa poliittista johtoa. Eliitin tehtävä on panna toimeen kukoistus, tehokkaasti ja säälimättä.
     Kukoistat tai itket ja kukoistat!

Tri Himanen ylistää yhteisöllisyyttä, mutta perustaa sen aina poikkeusyksilöiden johtajuuteen. Siitä siis tuo maaninen name-dropping. Hän aidosti uskoo, että talouden ja kulttuurin eliitti – Davosin juntta - on valittu pelastamaan maailma.
     Hänen  lempi-ideansa on Future Visionary –puhesarja, joka toisi Bill Gatesin ja  Nelson Mandelan Helsinkiin. Nämä esiintymiset olisivat ”jo itsessään valtavan arvokkaasti henkistä kulttuuriamme itseisarvoisesti rikastava henkisen pääkaupungin idea".
     Tri Himaselle maailman johtajia eivät ole Hu Jintao tai Vladimir Putin, joilla on vastuullaan oikea valtio, vaan Bill Clinton ja Äiti Amma. Globaalien seminaarisupertähtien valta ei ole konkreettista ja polittista, vaan glamouria, messiaanista karismaa, josta säteilisi maagista voimaa Suomen ylle, pelastus.
     Kuten näkyy, en pidä tri Himasen kaipuuta totaalisiin ratkaisuihin ja suureen johtajaan laisinkaan huvittavana.

Mutta hahmottaako tri Himanen ollenkaan maailman, ja Suomen, olennaisimpia haasteita?
     Hän kyllä ilmoittaa, että ”elämme keskellä maailmantalouden suurinta kriisiä sitten 1930-luvun”, mutta ei analysoi finanssijärjestystä sanallakaan. Ihan kuin keväällä 1945 ihmettelisi Euroopan tuhoa tietämättä, mikä ja kuka sen aiheutti ja mitä siitä voisi oppia.
     Tri Himanen vuodattaa tuttua ylistystä Kalifornian ”luovalle verkostolle”, mainitsematta kertaakaan, että ihmisiä motivoi hauskanpidon ja hyvän seuran ohella raha, tarkemmin sanoen sadat miljardit, joita finanssipelurit ovat kaataneet IT-hypeen. Hän jopa puhuu Piilaakson ”rikastavasta vuorovaikutuksesta” tarkoittamatta ollenkaan rahaa.
     Hän toki kirjoittaa, että talous on päässyt ”ylikorostuneeseen asemaan”. Ja: ”Talous on hyvä renki, mutta huono isäntä.” Ihanko totta!
     Hän ei sen enempää noteeraa, että maailmaa hallitsee globaali finanssikapitalismi, joka  rajoittaa monin keinoin pienen valtion toimia. Se on sokea ja tuhoisa voima, joka ei ”kunnioita ihmisarvon pyhyyttä”.
     Pörssivallan ja suuryhtiöiden saneluvoiman kaventama demokratia ei huolestuta Himasta. Poliittinen järjestelmä ei ole joutunut minkäänlaiseen kriisiiin eikä kansalaisten osallistumista ja päätösvaltaa ole syytä lisätä.
     Kansalaisilla on toki roolinsa tri Himasen suuressa kukoistusspektaakkelissa – yleisönä.
     Hän kuvittelee stadion-keikan jälkeistä kansalaiskeskustelua: ’Minusta Bono oli tänään todella loistava, mutta oliko hän viime vuonna jopa vielä vähän kovemmassa vedossa?'
     Rahvaan osa on ihailla globaaleja idoleja -  eikä keskustella verotuksesta tai ilmastonmuutoksesta, saati filosofiasta. Kukoistaminen tarvitsee lantaa.