EJRK Suomeen, EFVJ Ranskaan

Onnittelut Olli Rehnille, josta tulee kuin tuleekin Euroopan unionin talous- ja rahakomissaari.
Jälkimmäinen osa tittelistä liittyy keskus-, eikä liikepankkeihin. Rahoituspalvelut kuuluvat sisämarkkinakomissaarille, ja tämän ”herkkutehtävän” saa Lontoon Cityn finanssikeskuksen kauhuksi Ranskan Michel Barnier. Brittiläisen lehdistön sitkeästi ylläpitämän kansallisen stereotypian mukaan ranskalaiset ovat aina neuvostohenkisiä valtiobyrokraatteja, jotka ylimielisyyttään ja kateuttaan vainoavat liike-elämän vapauksia kaikkialla.
Rehnille jää, ehkei sentään ”kevyt salkku” (kuten Talouselämä ansiokkaasti provosoi), mutta epäkiitollinen. Hänen pitäisi vaalia Euroopan talouksien elpymistä, mutta samalla suitsia valtioiden yletöntä velkaantumista. On helppo joutua syntipukiksi.

Euroopan rahoitusvalvontaan syntyy ehkä jo ensi vuonna kaksi superbyrokratiaa. European Systemic Risk Council on virallisesti suomeksi Euroopan Järjestelmäriskikomitea, EJRK. Ääneen lausuttuna tuo kirjayhdistelmä vaikuttaa lyhenteeltä sanoista ”Ei Järkeä”.
EJRK vastaa ”makrotason” vakaudesta. Sillä on valtuus puuttua havaitsemiinsa järjestelmäriskeihin ja vaatia jäsenmaiden valvontaviranomaisilta toimia. Käsittääkseni tämä ylivalvoja kuuluu juuri komissaari Rehnin toimenkuvaan.
Odottakaamme siis hetkeä, jolloin komissaari Rehn antaa määräyksiä Suomen Pankin pääjohtajalle Erkki Liikaselle. Rengin ja isännän paikat ovat vaihtuneet.
Toinen, ”mikrotasolla” huseeraava, uusi byrokratia on European System of Financial Supervisors eli brysselisuomeksi Euroopan Finanssivalvontajärjstelmä EFVJ. Loogisesti se kuuluisi pelätyn Barnierin rooteliin.

Lontoon lehdet kertoivat, että brittihallitus lobbasi viimeiseen asti pankkisalkkua "liberaalille" komissaarille. Rehnin voimakasta finanssikapitalismin kritiikkiä ei näköjään ole käännetty englanniksi. Elokuisessa postauksessani on laajempi lainaus Kokkolan Chydenius-seminaarista, jossa Rehn lausui mm. näin:
”Se sokea luottamus markkinoiden kykyyn korjata omat virheensä, mikä oli Reaganin ja Thatcherin ideologisen perinnön ydin, on joutunut romukoppaan – ja sinne joutaakin, etenkin rahamarkkinoiden osalta. Aikakautta, jota parhaillaan rakennamme, tulee leimaamaan valtion aktiivisempi taloudellinen rooli ja ennen muuta finanssijärjestelmän tiukempi sääntely.”

Nyt on sitten tekojen vuoro.

Lapsellista laskentoa

Tammisaaren synnytyssairaalan kohtalo kiinnostaa, sattuneesta syystä. HUS:n hallitus päätti lokakuussa, että osasto lakkautetaan ensi kesänä.
Kun Tammisaaressa on Suomen ammattitaitoisimmaksi arvioitu ja edelläkävijäksi tunnustettu synnytysosasto, on tietenkin mielenkiintoista, miksi HUS sulkee sen ainoan yksikkönsä, jonka asiakkaat ovat tyytyväisiä palveluun. Näin epätoivoiseen tekoon on varmaankin painavat syyt.
”Kaikkeen ei ole varaa”, totesi hallituksen puheenjohtaja Ulla-Marja Urho (kok.) täpärän äänestyspäätöksen (9-8) jälkeen. Helsingin Sanomat uutisoi, että HUS tavoittelee 1,9 miljoonan euron säästöä. Se ei ole pikkuraha.
Uutinen on harhauttava, sillä mitään laskelmaa HUS:n hallitus ei mahdollisista säästöistä saanut, eikä ilmeisesti tarvinnut. 1,9 miljoonaa on Tammisaaren synnytysosaston vuosikulu.
Summa säästyisi siis vain, jos kaikille annettaisiin heti potkut, synnytyshuoneiden kalusteet myydään, sähköt katkaistaan, lämmitys lakkautetaan ja tila koetetaan vuokrata vaikka kebab-pizzeriaksi. Jos sittenkään.
Ja samaan aikaan 650 synnyttäjää vuosittain solahtaa muihin HUS-sairaaloihin ilman, että tarvitaan yhtä ainuttakaan uutta virkaa, lisäsänkyä tai vempainta – eikä yhtään neuvolatätiä tai lastenlääkäriäkään saisi palkata minnekään.
Vaikea sanoa, kun kerran päättäjätkin päättivät summamutikassa. Yksi hallituksen jäsenistä totesi säästöksi ”muutamia satoja tuhansia”.
Ainoa kiistaton säästö lienee noin 220 000 euron vuosittainen päivystyskulu. Se on HUS:n miljardibudjetista noin 0,18 promillea.
Tämän tuhansien säästön jälkeen HUS:n hallitus hyväksyi miljoonien vajeen. Pääkaupunkiseudun HYKS ylitti menonsa 42,4 miljoonalla eurolla. Muut sairaanhoitoalueet saavat kattaa tuon törsäyksen. Vaikka Länsi-Uudenmaan alue on alittanut menonsa, se joutuu maksamaan ylimääräistä 1,5 miljoonaa.
Tammisaari siis menettää maineikkaan synnytysosastonsa – ja kohta kenties koko sairaalan – sananmukaisesti lapsellisin perustein. Ja joutuu kaiken kukkuraksi maksamaan siitä.
Mutta mikä on lakkautuksen todellinen peruste?

Ja taas...

Helsingin Sanomat 6.12.2009 (s. A18): "Kiistelty päätös lakkauttaa Tammisaaren synnytysosasto ensi kesänä tuo [HUS:n toimitusjohtajan] Kari Nenosen mukaan Husille 1,9 miljoonan euron säästön vuosittain."
Jokohan tätä saa sanoa tarkoitukselliseksi harhauttamiseksi?

Kuka ei innostu kansainvälisestä pankkiverosta?

Britannian pääministeri Gordon Brown esitti viikonlopun G20-kokouksessa rahalaitosveroa. On suoranainen sensaatio, että Britannia – joka on tähän saakka hyysännyt maailman finanssikeskusta, Lontoon Cityä – liittyi nyt Ranskan ja Saksan seuraan pääomaliikkeiden verottajiksi.
Ainoa valtakunnallinen 7-päiväinen talouslehti Hufvudstadsbladet lietsoi intoa sunnuntaina oikein etusivun pääotsikollaan: ”Nu ska bankskatten utredas”.
Helsingin Sanomat sen sijaan, ehdittyään maanantaina kyytiin, toppuutteli: ”Suomalaisasiantuntijat eivät innostu kansainvälisestä pankkiverosta”.
Mitä tästä pitää ajatella?

Tobin or not Tobin?
"Asiantuntijat" eivät innostuneet ehkä siksi, että oli erinomaisen hämärää, mikä on se "asia", joka piti tuntea. Puhuttiin summittaisesti "Tobinin verosta", jolloin viitattiin amerikkalaisen talouden nobelistin James Tobinin 1970-luvulla ensimmäisenä esittämään valuuttakauppaveroon. Mutta vuosikymmenten varrella keinotteluveron malleja on paranneltu ja varioitu niin paljon, että ”Tobinin verosta” puhuminen on vähän samaa kuin kutsua Keskustaa sitkeästi ”Maalaisliitoksi”.
Siksi on nollauutinen, että valtionvarainministeri Jyrki Katainen, Etlan toimitusjohtaja Sixten Korkman, Suomen Pankin osastopäällikkö Antti Suvanto, ex-kansanedustaja Osmo Soininvaara ja varsinkin rahoitusteollisuuden päälobbari Piia-Noora Kauppi ”eivät innostu” Tobin-verosta.
En minäkään ”innostu” Datsun 100 A:sta.
Toki pitää myös kysyä, miten juuri heistä tuli "asiantuntijat". Ja eikö edes etsitty ketään erimielistä?
"Kansainväliselle pankkiverolle" (jossain muodossa) olisi taatusti löytynyt jopa yksimielinen kannatus, jos HS olisi huolinut asiantuntijoikseen vaikkapa professori Heikki Patomäen , SDP:n puheenjohtajan Jutta Urpilaisen, kansanedustajat Erkki Tuomiojan ja Bjarne Kalliksen, tai veroparatiisitutkija Matti Ylösen.
Tai jos Finanssialan keskusliiton sijasta olisi pirautettu Kepaan, ATTACiin, Tax Justice Networkiin...
Eikö edes kaikkien aikojen keinottelukatastrofi sekä valtavirran taloustieteen näyttävä mahalasku pane toimitusta miettimään, pitäisikö laajentaa tai peräti vaihtaa ”asiantuntijoiden” joukkoa?

Jyrki Katainen vastusti jälleen kerran pääomaliikkeiden verotusta sanomalla, että "järjestelyn pitäisi olla globaali". Niin pitäisi, ollakseen globaali systeemi. Mutta mitä mieltä hän on itse tavoitteesta? Voisiko sitä edistää? Edes vähän?
(Eikä globaali systeemi aina edes ole globaali. Jos Kataisen logiikkaa seurattaisiin, Suomi ei olisi allekirjoittanut Kioton sopimusta, koska kaikki maat eivät ole mukana. Eivät edes keskeiset maat.)
Jo ennen Kataisen lausetta oli selvää, että Suomi ei ole rahoitusturvallisuuden eturintamassa. Ja tottahan päänavaaminen on vaikeaa. Tämä Round Robin-pulma voitaisiin kuitenkin ratkaista seuraamalla Belgian esimerkkiä.
Belgiassa säädettiin jo 2004 laki keinotteluverosta, joka astuu voimaan vasta ja ainoastaan, kun kaikki muutkin EMU-maat ovat mukana.
Mikä estää, Jyrki Katainen, laatimasta tällaisen ehdollisen lain?
(Kaikki muutkin ”asiantuntijat” saavat vastata.)

Tobin to bin?
Gordon Brown ei oikeastaan edes ensisijaisesti ehdottanut Tobin-tyyppistä veroa jokaiselle rajat ylittävälle rahakaupalle. Financial Timesissä (8.11.) julkaistussa puheenvuorossaan hän mainitsi ensimmäisenä eräänlaisen rahoituslaitosten riskivakuutusmaksun, jollaista myös Kansainvälinen valuuttarahasto, IMF, ajaa.
Brown mainitsi muitakin vaihtoehtoja, jotka johtaisivat kuta kuinkin samaan tulokseen. Rahat voidaan kerätä myös koko alaa koskevaan tai firmakohtaiseen vakuusrahastoon. Riskipuskuri voidaan saada aikaan myös pankkien vakavaraisuusvaatimuksia korottamalla. Ja neljäntenä vaihtoehtona Brown mainitsee globaalin rahoitusveron.
Paljon päänvaivaa riskivakuutusmaksustakin tulisi. Pitääkö Suupohjan Osuuspankin maksaa sitä samassa suhteessa kuin investointipankki Goldman Sachsin? Vai enemmänkin, sillä Goldman Sachs ei ole sortunut riskaabeleihin asuntoluottoihin kuten Teuvan pankkiirit?
Kuka määrittelee riskin - ja miten? Eikö juuri se ole osoittautunut vähintäänkin haasteelliseksi?
On turhanaikaista takertua nimenomaan kansainväliseen rahoitusveroon. Nyt olisi hyvä käydä Suomessakin keskustelua parhaista keinoista, joilla sen tarkoitus suunnilleen täyttyisi: massiivisen riskin ja salamannopean keinottelun hinta nousee.
Gordon Brown on lisännyt poliittista tahtoa, raivannut tietä rahoituksen turvallisuuden lisäämiseksi. Se on Suomenkin intressi: että seuraavan, aika pian, päälle kaatuvan kriisin alle ei murskaudu jälleen kolmannes teollisesta tuotannostamme ja taas yli 70 000 työpaikkaa.
Tästä kansainvälisestä yhteisponnistuksesta soisi Suomen päättäjien innostuvan. Jossain vaiheessa. Joutaessaan.