Olisiko helpointa vain polttaa kirja?

Hämmentävä keskusteluni professori Haaparannan kanssa on tullut loogiseen päätepisteeseensä.
Taloustieteilijöiden arvostus ei ole viime aikoina ollut kovin korkealla (kts. mm. The Economist 18.7.).
Kritiikkiin voi vastata kahdella tavalla. Maailman kenties arvostetuin opinahjo, London School of Economics, kutsui arvostelijoista äänekkäimmän, nobelisti Paul Krugmanin, antamaan itselleen satikutia neljässä luennossa. (Krugman totesikin, että viimeisten 30 vuoden aikana kansantaloustieteilijät ovat olleet "parhaimmillaan mahtavan hyödyttömiä, pahimmillaan ehdottoman vahingollisia".)
Kritiikkiin voi reagoida myös toisin - suomalaisittain. Tavalla, joka saa arvostamaan strutsin älyä ja rohkeutta.
Viime viikolla Suomen taloustieteilijöiden keulakuva, kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen laitoksen johtaja Pertti Haaparanta lyttäsi julkisesti kirjani edes lukematta sitä - pelkkien mielikuviensa, väärinkäsitystensä ja myös tahallisen harhaanjohtamisen perusteella.
Akateemisessa talousblogissa käydyn dadaistisen sananvaihdon jälkeen
minun on pakko myöntää tappioni. Professorin oma luulo lukemastaan oli vahvempi kuin kirjoittajan oma tieto kirjoittamastaan.
Pertti Haaparanta päätti keskustelun uskossaan yhtä varmana kuin sen aloittikin:
"En lue kirjaasi. Se saattaa sisältää vaikka mitä kultajyviä, mutta minulla on hyvät perusteet epäillä sitä. Jos olet sen lähettänyt, niin panen sen laitoksemme kahvihuoneen pöydälle näytille, jos joku siitä kiinnostuisi."
Mitä siihen voi enää sanoa?

Kauppiksen professori nolasi itsensä

Kauppakorkeakoulun professori Pertti Haaparanta on nolannut itsensä pahan kerran. Tuntisin myötätuntoa - jollei hän olisi nolannut itseään minun ja kirjani kustannuksella.
Arvostelen Luoton lopussa taloustiedettä ja taloustieteilijöitä. Osasin odottaa reaktiota. Mutta en mitään niin hämmentävän halpamaista kuin teksti, jonka professori julkaisi Suomen johtavien taloustieteilijöiden ylläpitämässä Akateemisessa talousblogissa.

Haaparanta ei ole kuka tahansa. Hän on Kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen laitoksen johtaja, alan keulakuva. Hänen sanoillaan on painoa, Hän on auktoriteetti.
Auktoriteettinsa nojalla hän haukkuu Luoton lopun - ylvästellen sillä, ettei ole lukenut kirjaa.
Perustelu on kiintoisa: "Jätin perehtymättä syvällisesti kirjan antiin ja kirjoittaa siitä tästä huolimatta, aivan kuten Harakka on jättänyt perehtymättä mihinkään kunnolliseen taloustieteelliseen analyysiin kriisin synnystä,"
Öh - miten professori voi tietää tämän, jos ei ole lukenut kirjaa?
Tilanteeni on surrealistinen. Haaparanta teilaa väitteitä, joita hän luulee kirjassa olevan. Hän oikoo virheitä, joita hän uskoo kirjassa vilisevän. Hän luennoi kirjailijalle, jonka hän olettaa olevan idiootti.
Uskomaton juttu, mutta jokainen professorin väittämä on palturia.

Teksti on ehkä jonkinlainen pakina. Silti Haaparannan asennetta leimaavat ylimielisyys, autoritäärisyys, oman opin varmuus, toisen halveksunta ja mitätöinti. Professori antaa tarkoituksella kirjasta väärän kuvan: siis vääristää, valehtelee.
(EN vertaa valtion budjettia ja Nokian liikevaihtoa toisiinsa, vaan havainnollistan niillä valtavia lukuja; KYLLÄ erotan brutto- ja nettoarvot toisistaan, vaikka jälkimmäisillä ei ole kriisissä paljonkaan merkitystä, koska niitä ei voitu tietää ja syntyi paniikki; EN henkilöi kriisiä. Jne. Kuten kirjan lukenut voi itse todeta.)
Kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen laitoksen johtaja syyllistyy auktoriteettinsa tietoiseen väärinkäyttöön. Mitä se paljastaa tämän päivän taloustieteen sielunmaisemasta?

Professori Haaparannan arvovaltainen arvio kirjasta, jota hän siis ei ole lukenut, on alla kokonaisuudessaan.
Mitä ajattelet? Ole hyvä ja kommentoi!

Harakka on kaunis lintu
26.8.2009 Kirjoittanut Pertti Haaparanta

Meneillään oleva talouskriisi on nostattanut kaikenlaista ja kaikentasoista keskustelua kriisin syistä. Yksi keskustelun valtaväylä mystifioi velan osuuden kriisin syntyyn. Tutustuakseni taloustieteen ulkopuolella käytävään keskusteluun kävelin tänään Akateemiseen Kirjakauppaan tutustuakseni toimittaja Timo Harakan kesällä ilmestyneeseen kirjaan “Luoton loppu”.

En ostanut kirjaa. Selailin sitä aluksi. Joka kerta, kun otin esille uuden aukeaman, silmiini osui omituisia väitteitä. Siksi päätin tehdä harakat: jätin perehtymättä syvällisesti kirjan antiin ja kirjoittaa siitä tästä huolimatta, aivan kuten Harakka on jättänyt perehtymättä mihinkään kunnolliseen taloustieteelliseen analyysiin kriisin synnystä (jollaista valistuneelle ei-taloustieteilijä kansalaiselle olisi löydettävissä vaikkapa VoxEU-sivustosta). Akateemisen Kirjakaupan rauhassa siis jatkoin selaamista, kunnes olin vakuuttunut henkilökohtaisella tasolla siitä, että mitään opittavaa Harakan tekstissä ei ole. Pyydän anteeksi AK:lta, mutta korvaan tämän kunhan kollegani Oulusta rantautuu seuraavan kerran pääkaupunkiseudulle. Tulemme silloin AK:n kahvilaan juomaan kahvit, on minun vuoroni tarjota. Olen siis velkaa hänelle.

Ensimmäinen silmiini osunut omituisuus oli seuraava: Harakka kertoo, että vuonna 2007 Suomen valtion budjetti (tällä TH varmasti tarkoittaa valtion kokonaismenoja) oli XX miljardia ja samana vuonna Nokian liikevaihto oli myös samat XX miljardia. Tästä on sitten lyhyt tie vertailuun Nokiasta Suomen valtion kokoisena instituutiona. Näitä lukuja ei kuitenkaan pidä verrata keskenään. Nokian liikevaihdosta pitäisi vähentää Nokian ostamien välipanosten arvo, jolloin päästäisiin Nokian tuottamaan arvonlisään. Tätä arvonlisää voidaan verrata valtion menoihin. Harakka ei tietysti ole yksin, erilaiset globalisaatiokriittiset sivustot esimerkiksi ovat täynnä vertailuja, joissa monikansallisen yrityksen Z liikevaihtoa verrataan maan Y bruttokansantuotteeseen. Vertailun kestämättömyydestä on huomautettu usein (bruttokansantuote on arvonlisäkäsite), mutta Harakalta tämä on mennyt ohi. Ymmärrän hyvin, että taloustieteen oppikirjat ovat tylsiä ja peruskurssit vielä tylsempiä, mutta niillä voi oppia tällaisia asioita, jos kykenee pysymään hereillä. Mutta kuten kapteeni Kaarna sanoo alikersantti Lehdolle: Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.

Melkein joka avaamisella silmissä vilkkui erilaisia lukuja maailman kokonaisvelasta, hurjimmillaan Harakka oli laskenut yhteen maailman kaikkien (vai olikohan se sittenkään kaikkien?) pörssien ja velkojen arvot. Silmiini ei osunut yhtään mainintaa taloustieteen nobelisti James Tobinista, mutta jokainen Tobinin oppilas tietää, että jonkun ottama velka on jonkun antama velka, toisen velka on toisen varallisuutta. Koko maailman tasolla nettovelka on siis nolla. Tai tarkkaan ottaen taloustieteessä on pitkään keskusteltu siitä, onko valtioiden velka yksityisen sektorin nettovarallisuutta vai ei. Sama pätee erilaisiin rahoitusmarkkinoiden johdannaisten kokonaisarvoon: joku on saava, joku on maksava osapuoli. Jos Harakka olisi ymmärtänyt edes tämän yksinkertaisen tosiasian, niin hän olisi saattanut edetä mielenkiintoisiin kysymyksenasetteluihin. Harakka kyllä viittasi pariin otteeseen velkaantumisketjuihin, mutta ei edes sen perusteella päässyt eteenpäin pohtimaan järjestelmäriskejä tai muita kriisin kannalta tärkeitä aiheita. Ei velan olemassaolo itsessään ole kriisin syy.

Olen törmännyt eri keskustelupalstoilla seuraavan kaltaiseen velan mystifiointiin, en tiedä syyllistyykö Harakka kirjassaan siihen, mutta joka tapauksessa sekin pohjautuu siihen, ettei ymmärretä netto- ja bruttovelan käsitteitä: Väitetään, että velan määrä on niin suuri, että rahamäärä tai tuotannon arvo ei riitä sen koron maksuihin saati itse velan takaisinmaksamiseen (Harakan kirjassa on lukuja siitä, kuinka suuri maailmankokonaisvelka suhteessa maailman kokonaistuotannon arvoon on). Tämä on tietenkin virhepäätelmä: Lainatkoon investointipankki A henkilölle PH 100 euroa, ja olkoon korko 10 prosenttia. Rahoittakoon A lainanantonsa ottamalla lainaa pankki B:stä 100 euroa, ja rahoittakoon pankki B lainansa ottamalla lainan sijoittaja C:ltä, joka rahoittaa sen omista varoistaan. Tällöin koko talouden bruttovelka on 100 (PH)+ 100 (A)+100 (B) = 300 euroa. Edellisen logiikan mukaan (oletetaan, että A saa luoton 9 prosentin korolla, B 8 prosentin korolla) koko talouden korkovastuu on 24-30 euroa. Tosiasia on kuitenkin, että jos PH maksaa korkonsa säällisesti, niin A saa 10 euroa, josta se maksaa 9 euroa B:lle ja B 8 euroa C:lle.

Toimittajille tyypilliseen tapaan Harakka näyttäisi henkilöivän kriisin ja ainakin taloustieteilijät kuuluvat galleriaan (nimiä vilisi kyllä niin paljon, onhan niin helppo korvata oma ajattelu nimiä luettelemalla, että muitakin syyllisiä varmasti on,). Hän mainitsee tietysti Milton Friedmanin, jonka sukunimelle hän antaa oikein lausumisohjeen, freed-man, vapautettu mies. Hauskaa, kyllä Turkan koulu on avannut luovuuden solmut, meillä taloustieteilijöillä voi vain olla harmaa aavistus siitä. No, meillehän kaikki on yhtä harmaata kaavaa. Harakka onkin tuonut suuren yleisölle näytiksi Black-Scholes-optiohinnoittelukaavan. Ehkä siksi minunkin on esitettävä kaava: z = x+y, x = lahtelaisten optiohuijareiden määrä, y = hämeenlinnalaisten optiohuijareiden määrä. Kaavani on hinnoittelukaava lahtelaisten ja hämeenlinnalaisten optiohuijareiden kokonaismäärälle. Toivottavasti yhteenlasku kielletään tästä lähin.

Kansakoulussa neljännellä luokalla lintuja opiskellessamme opettajani Kalevi Leino sanoi harakkaa kauniiksi. Tuo toteamus oli yksi elämääni syvästi vaikuttaneista huomioista, siihen asti harakka oli minulle ollut vain räkättävä lusikkavaras. Asiat voi nähdä toisin ja ne tulee nähdä toisin. Minäkin havaitsin, että harakka todella on kaunis. Piirustustunnilla sitten piirsin harakan kuvan (Leino kyllä avitti sen hahmottamisessa). Olin sen verran innoittunut, että piirrokseni sai paikan luokan takaseinällä. Se oli ainoa kerta, kun luova työni sai tällaisen huomion. Muuten piirrokseni olivat roiskaisuja tyhjän paperin täyttämiseksi, ehkä siksi tunnen lievää sympatiaa Harakan työtäkin kohtaan.

Ja nyt palaan taloustieteilijän normityöhön.

Avainsanat: harakka, lintu, velka
Aihealueet: Kummalliset, Rahoitus

Ja nyt Yhdysvaltain keskuspankin johtoon...

Erkki Liikasen kunniaksi on sanottava, että hänellä on kuin onkin huumorintajua.
Tämän kesän Ruokolahden leijona oli Suomen Pankin harakka. JP Rooshan päätti Luoton lopun arvostelunsa Hufvudstadsbladetissa heittoon, että kirjan ansiosta minut pitäisi nimittää Suomen Pankin pääjohtajaksi.
Edeltäjäni, nykyinen pääjohtaja, osoitti jaloa mieltä ja kutsui minut lounaalle. Keskustelimme finanssikriisin syistä ja vastalääkkeistä sekä Pankin vähemmän onnistuneista talousennusteista. Viisastuinkin.
Ilmeni, että ainakin yksi asiantuntija varoitti hyvissä ajoin tulevasta katastrofista - ja vieläpä Alan Greenspanin jäähyväisseminaarissa 2005 Yhdysvaltain Jackson Holessa, jonne maailman keskuspankkiirit ja talousviisaat vuosittain kokoontuvat. Kuten Wall Street Journal raportoi, ilonpilaaja oli Kansainvälisen valuuttarahaston tuolloinen pääekonomisti, Raghuram Rajan. Asetelma oli sama kuin jos kauppakamarin juhlissa esiintyisi Pentti Linkola.
Rajanista rahoitusjärjestelmä toimi riskirajoilla ja vaati lisää valvontaa. Hän painotti, että "on kohtalokkaan tärkeää" saada rahalaitosten johdon ja pelureiden palkkiojärjestelmä hallintaan.
"Meidän pitäisi olla valmiina laskukäänteeseen, jonka todennäköisyys on pieni, mutta kustannus korkea. Jos niin kävisi, on mahdollista että rahoituksen katastrofin aiheuttamia tappioita eivät nykyiset sukupolvet kykene kattamaan, vaan tulevat sukupolvet joutuvat vähintään jakamaan kustannukset."
Reaktio oli tyrmäävä. Lawrence Summers tuomitsi suorasanaisesti Rajanin paperin "suurelta osin väärinkäsitykseksi".
Summers on nykyään Barack Obaman tärkein talousneuvonantaja.

Minun ainoa etuni näihin taloustietäjiin kai on, etten ole vielä ehtinyt tehdä virheitä. Niinpä Talouselämä-lehti korotti panoksia tulevaisuuteni suhteen. Yhdysvaltain keskuspankin, Fedin, pääjohtajan kausi on katkolla ensi vuonna. Talouselämä pohdiskeli: "Olisihan muuten Suomessakin hyvä ehdokas Ben Bernanken paikalle"...
Lopun arvaatkin.
Paavo Väyrynen kysyi ikimuistoisesti "Voiko vitutukseen kuolla?" Minä mietin: "Voiko imarteluun kuolla?"

Ai mikä finanssikriisi?

Tapasin viime viikonloppuna yksissä juhlissa Ilkka Harjun. Hän vaikuttaa fiksulta ja mukavalta mieheltä, ja koska on valtiovarainministeriössä töissä, kutsuin hänet lounaalle lähiaikoina.
Pöytäpuheistamme saattaakin tulla kiinnostavia. Tämän päivän Helsingin Sanomissa Harju näet puolustaa ministeriönsä lakiesitystä, joka laajentaisi hallintarekisteristeröintiä osakekaupasta myös rahastotoimintaan. Veronkiertoa vastustavat viranomaiset ovat kauhistelleet suunnitelmaa: Suomesta on tulossa entistä pimeämpi veroparatiisi.
Hallintarekisterin suojassa voi omistaa osakkeita nimettömänä. Salailu mahdollistaa sen, että niin ulkomaalaiset kuin suomalaiset kiertävät osinkojen ja myyntivoittojen verotuksen. Sisäpiirin tietoa voi hyödyntää. Rahanpesu on helppoa.
Kuten Luoton lopussa kerron, nykyinen finanssikapitalismin kriitikko Matti Vanhanen toi 2005 eduskunnan hyväksyttäväksi hallintarekisteröintilain. Silloinen hallituskumppani SDP, joka samoin vastustaa nykyisin jyrkästi finanssikapitalismia, äänesti lain puolesta.
Nyt siis veronkierto- ja rahanpesujärjestelmää on tarkoitus laajentaa.
Veroparatiisit olivat avainroolissa, kun maailman finanssiteollisuus ajautui katastrofiin. Pimeät ja hämärät omistukset aiheuttavat epävarmuutta ja kaaosta systeemissä, jonka pitäisi olla avoin, selkeä ja julkinen.
Eikö finanssikriisi ole opettanut mitään?
Lakiesitys on mielenvikainen.

Ilkka Harju ei ole. Hän on kylmän älyllinen. Hän huomauttaa, että joissakin muissa EU-maissa on mahdollista omistaa rahasto-osuuksia nimettömässä hallintarekisterissä. Niinpä hän järkeilee, että suomalaisten veronkierto tuskin lisääntyy, koska veronkiertäjä voi sijoittaa johonkin muuhun EU-maahan.
Ei lisäänny - vain helpottuu.
Vaan mikä pakko meidän on suorastaan houkutella verojen pimitykseen? Oletettavasti muualla Euroopassa on nyt kova paine purkaa hallintarekistereitä - miksi emme näytä esimerkkiä muille?
Finanssialan keskusliitto ei sijoittanut turhaan 22 000 euroa vaalirahoitukseen. Aivan edellisten eduskuntavaalien alla eduskunta hyväksyi pankkien toivoman ponnen, josta nyt siis valmistellaan lakia.
Yksikään edustaja ei vastustanut lausumaa.
Myös Sammon 125 000 (kokoomukselle) ja OP-Pohjolan 24 000 (kolmelle suurimmalle) euron stipendit ovat auttaneet oppimiskykyisimpiä edustajia ymmärtämään rahoitusalan asiaa.

Kiintoisa ja tuttu ilmiö. Rikkauksien verottamista ja keinottelun rajoittamista vastustetaan aina sillä, että varakkaat kyllä aina löytävät konstit veron kiertämiseen ja omaisuuden pimittämiseen. Verosuunnittelu on toki laillista, ja porsaanreikiä löytyy.
Mutta samaa argumenttia - "laki on turha, koska sitä kuitenkin kierretään" - ei koskaan sovelleta tavallisiin kuolevaisiin. Oletetaan ilman muuta, että kansalainen maksaa verot ja maksut säädetyn mukaan ja vapaaehtoisesti.
Käytössä on aivan konkreettisesti kaksinaismoraali. Yli-ihmiset osallistuvat yhteiseen rahoitukseen, jos huvittaa, toisten on pakko.

Pankkialan perustelu hallintarekisteröinnin laajentamiselle on tietysti se, että "rahastot ja osakkeet olisivat tältä osin sijoitusmuotoina tasavertaisessa asemassa".
Tähän päästään myös niin, että puretaan hallintarekisterijärjestelmä myös suorista osakesijoituksista. Jos ei kehtaa sijoittaa rahaa omalla nimellään, niin jääköön sijoittamatta.
Vai?

PS: Edelliseen blogiini tuli huvittava käänne. Ruotsin hallitus halusi rajoittaa Nordean palkitsemisjärjestelmää huhtikuun yhtiökokouksessa. Sammon - ja välillisesti Suomen - edustajana Björn Wahlroos huolehti, että bonuksiin ei kajota.
Ruotsin ja Tanskan valtiot pääomittivat Nordeaa viime syksynä, joten on aika paksua, että Nordea on vaivihkaa varannut 117 miljoonan euron edestä palkanlisää henkilöstölle.
Vuositasolla siis jopa ylitetään edellisten vuosien bonukset.
Nordea ei kerro julkisuuteen sanaakaan palkitsemisista. Mainio meininki puolivaltiollisessa pankissa!
Ai mikä finanssikriisi?

Puolue, jolla on taskut

Suomi seuraa Yhdysvaltojen tietä "hyvä veli" -kapitalismissa. Amerikkalainen finanssiteollisuus on voidellut 2000-luvulla poliitikkoja 2,1 miljardilla dollarilla ja varmistanut itselleen vapaudet, jotka johtivat maailmantalouden katastrofiin. Kokoomuksen palveluiden suurimmaksi asiakkaaksi paljastui Sampo.
Kokoomus mainosti itseään "puolueena, jolla on korvat". Se on myös "puolue, jolla on taskut".
Puheenjohtaja Jyrki Kataisen mielestä on täysin hyväksyttävää, että valtiovaranministerin ja valtion omistuksista vastaavan ministerin puolue vastaanottaa huomattavaa tukea finanssikonsernilta - jonka suurin omistaja on vieläpä Suomen valtio (HS. 9.8.). Valtion ääntä yhtiössä käyttää kokoomusjohtoinen ministeriö toisen kokoomusministerin suuntaviivoin, tai jättää käyttämättä.
Täysin hyväksyttävää on siis se, että maailmanlaajuisessa finanssikriisissä Suomen johtavalla rahoitusalan konsernilla sattuu olemaan valtiovarainministerin tuki ja ymmärrys. "Suomalaiset pankit ovat toimineet mitä ilmeisimmin vastuullisemmin kuin ulkomaalaiset toimijat", Katainen ylisti eduskunnassa 16.9.2008.
"Pankkien raportointien mukaan niiden ongelmaluottojen määrä ei ole merkittävä", tyynnytteli ministeri, jolla varmasti oli korvat pankkien asialle.
Täysin hyväksyttävää oli ilmeisesti myös se, että kokoomuslaiset hakeutuivat hallitusneuvotteluissa tehtäviin, joissa heillä on valtava eturistiriita. Paljon mitättömämmistäkin kytkyistä ovat päättäjät ja viranomaiset jäävänneet itsensä.
Kertoiko kokoomus hallituskumppaneille, miten se oli hyötynyt Samposta, joka tuli nyt heidän valvontaansa ja vastuulleen?

Salaisen yritysrahoituksen paheksujille poliitikot usein vastaavat, kuten viimeksi Matti Vanhanen, että päättäjät eivät suinkaan tee rahojen vastineeksi yrityksille mieluisia päätöksiä. (Muutakaan he eivät toisaalta voi sanoa, koska silloin täyttyisi lahjonnan tunnusmerkistö.)
Kokoomuksen hallintojohtajan Jarmo Pekkalan täytyy kertoa, miten hän perusteli Björn Wahlroosille, että kokoomusta on syytä tukea. Ja Wahlroosin on esitettävä julkisesti syyt, miksi päätti sijoittaa Sampon osakkeenomistajien varoja kokoomukseen. Jos Wahlroos on haluton sen tekemään, median tehtävä on puristaa vastaus esiin.
Valtion edustaja Sampon hallituksessa, Jukka Pekkarinen (sd.), oli tietämätön silloisen konsernijohtaja Wahlroosin vedosta. Pekkarisen on syytä kertoa, ottaako hän asian esiin yhtiön hallituksessa ja jos, niin miten siitä tiedotetaan julkisuuteen.
Helpointahan on vastaanottaa samanmielistä rahaa. Jos Vanhanen tukee jo valmiiksi Novan, Toivo Sukarin ja Kyösti Kakkosen visiota siitä, että Suomeen kaavoitettakoon kaikin mokomin jättiläismäisiä kauppakeskuksia kaikkialle, hän voi väittää ettei raha mitenkään muuttanut hänen mieltään.
Jännästi raha voi toki vahvistaa politiikon mielipiteitä. Kokoomus on entistä jykevämmin pankkien asialla. Ja edessä siintävä rahamassi vähintäänkin kannustaa olemaan asioista oikeaa mieltä.

Kenen asialla - kokoomuksen, isänmaan, vai Sampon - on Jyrki Katainen, kun hän kerta toisensa jälkeen torpedoi keinotteluveron? Muualla Euroopassa halutaan panna suitset juuri sellaiselle taloudellisesti täysin hyödyttömälle miljardipelille, joka huojuttaa valtioita, kaataa yrityksiä ja aiheuttaa aiheettomia markkinalevottomuuksia.
Professori Paul-Bernd Spahnin kehittämä keinotteluvero, joka rokottaa nimenomaan lyhytaikaisia sijoituksia, säädettiin laiksi Belgiassa jo vuonna 2004. Laissa on kuitenkin viekas ehto: se astuu voimaan vasta, kun kaikki muutkin EMU-maat ovat mukana.
Suomi voisi siis mitään menettämättä, täysin riskittömästi, säätää samanlaisen lain. Samalla Suomi voisi tehdä edes jotakin konkreettista tulevien finanssikriisien hillitsemiseksi. Mutta ei Kataisen aikana.
Tässä valtiovarainministeri Jyrki Kataisen (kok., Sampo) vastaus eduskunnassa edustaja Bjarne Kalliksen (kd.) kysymykseen keinotteluverosta: "Meidän ei kannata riskeerata pienenä maana, jossa on pieni pörssi, Pohjoismaissa yhteinen, tämän tulevaisuutta tai toimintakykyä."
Eikä puolueen rahoitusta.

Vielä yksi yksityiskohta.
Sampo on Nordea-pankin suuri omistaja. Suomen valtiokin omistaa siis, enää, välillisesti pankkia, jonka toinen pääomistaja on taas Ruotsin valtio.
Ruotsin hallitus halusi panna suitset Nordean johdon palkitsemisille - olihan päätön palkitsemisjärjestelmä yksi finanssikriisin syistä (kts. edellinen blogimerkintä).
Sampon edustajana huhtikuun yhtiökokouksessa Björn Wahlroos nujersi Ruotsin valtion ja piti huolen, että bonukset jäivät voimaan. "Ne ovat niin pienet", hän perusteli. Johtajia palkittiin lisäksi Nordean osakkeilla, joiden hinta juuri tuolloin oli matalimmillaan.
Käytiinkö tästä keskustelua Sampon hallituksessa? Hyväksyivätkö Suomen valtiovarainministeri (kok., Sampo) ja valtion omistajaohjauksesta vastaava ministeri (kok., Sampo) Wahlroosin kannan, joka poikkesi Ruotsin valtiovarainministeriön (kok.) näkemyksestä?
Keskustelivatko naapurimaiden valtiovarainministerit keskenään - vai ulkoistiko Katainen asian Björn Wahlroosille?

Kateutta! Kostonhimoa! Populismia!

Jos finanssikriisistä jotain opittiin, niin se, että rahakauppiaille ei pidä maksaa miljoonabonuksia ennen kuin varmistutaan näennäisten voittojen todenperäisyydestä. Enää ei yllytetä ketään ottamaan pöyristyttäviä riskejä siksi, että ne kirjautuvat nopeasti voitoiksi, jotka voi rahastaa välittömästi jättiläispalkkioina. Eikö niin?
No ei.
Goldman Sachs -pankki vastaanotti Yhdysvaltain hallituksen tukimiljardeja viime vuonna. Järkeenkäypää siis on, että valtio haluaa valvoa, ettei veronmaksajien rahoja käytetä ja uusia vaaroja aiheuteta maksamalla hillittömiä bonuksia. Goldman oli valmis hyväksymään kaiken muun kontrollin, mutta pankkiirien estotonta rikastumista ei saa estää.
Niinpä Goldman Sachs maksoi velkansa pois etuajassa.
Tänä vuonna Goldman Sachs varautuu maksamaan lähes 23 miljardia dollaria bonuksina, kertoo Financial Times. Kyllä, miljardia. Yksi ainoa pankki maksaa palkanlisää koko Viron valtion kansantuotteen verran.
Pelastaessaan vakuutusjätti AIG:n Yhdysvaltain hallitus maksoi Goldman Sachsille sentilleen AIG:n velat. Näin ollen valtio on kantanut yksityisen yrityksen liiketoiminnan riskin. Vastikkeeksi yritys on yksin kantanut liiketoiminnan voitot.

Jos joku luulee, että jättiläispalkkioilla on jokin yhteys firman hyvään tulokseen, niin tässä vähän faktaa. Citigroup ja Merrill Lynch tekivät viime vuonna tappiota yhteensä 55 miljardia dollaria. Merrill Lynchiä ei enää ole, Bank of America nielaisi sen. Citi on "zombie-pankki", jonka Yhdysvaltain hallitus pelasti (sosialisoi) 45 miljardilla dollarilla.
Kaikesta huolimatta Citi maksoi 738 työntekijälleen kullekin yli miljoonan bonuksen, Merrill Lynchillä 696 neropattia sai miljoonan tai enemmän.
Merrill Lynchin katastrofiin ajanutta pääjohtajaa Stanley O´Nealia rangaistiin 160 miljoonan dollarin erorahalla. Viime toimikseen pankkiirit aikaistivat bonuksiaan, jotta neljä miljardia dollaria saatiin vedettyä välistä vielä, kun firma on olemassa.
Sitten nämä veronmaksajien verenimijät vielä itkevät julkisesti kohtaamaansa "populistista paheksuntaa" ja "kateellisten panettelua". Minustakin moralisointi on väärin. On muutettava lakeja.
Vai osaako joku perustella näiden palkitsemisien oikeutuksen ja järkevyyden? Kuulisin mielelläni!

Mutta Wall Streetilla meno jatkuu kuin entisinä aikoina - aivan kuin 3 biljoonaa euroa, miljoonia työpaikkoja, kymmeniä tuhansia konkursseja ja maailman köyhimpien terveyden ja hengen maksanut finanssikriisi olisi vain pahaa unta.
Meillä kapitalismin kriitikoilla alkavat jälleen ankeat ajat. Vai mitä ajattelet siitä, että eilen käydessäni kustantamossa jäin WSOY:n hissiin jumiin yli puoleksi tunniksi. Selvä merkki, kenties varoitus Mammonan jumalilta?

Komissaari, paavi ja minä

Kuulin ilokseni, että Luoton loppu saa lisäpainoksia. Menen huomenna WSOY:lle korjailemaan ensipainoksen lyöntivirheitä. Kirjoitan ehkä pari uutta kappalettakin, joissa viitataan Michael Lewisin ansiokkaaseen juttuun vakuutusjätti AIG:stä. Se esittää selkeästi koko katastrofin syyt ja vaiheet, kannattaa lukea elokuun Vanity Fairista.
Keskustelu rahamarkkinoiden toilailuista viriää. Alla on minun ja EU-komissaari Olli Rehnin sananvaihtoa Kokkolan Chydenius-seminaarin tiimoilta.
Rehnhän kuuluu Suomen sirkkelikäden sormilla laskettaviin intellektuelleihin.

Harakan haaste
Rahamarkkinoilla on kansantaloudessa kaksi tehtävää. Ne antavat ajantasaista tietoa liiketoiminnan arvosta ja ohjaavat pääomia tehokkaasti oikeisiin kohteisiin.
Pankit ja rahastot ovat pettäneet kummankin tehtävänsä.
Ennen romahdusta maailman näennäinen arvopaperivarallisuus ylitti 570 biljoonaa (eli miljoonaa miljoonaa) euroa. Se on yli kymmenen kertaa maapallon todellinen tuotanto.
Tämä järjetön summa, josta olisi riittänyt jokaiselle planeetan asukkaalle mielikuvitusrahaa 84 360 euroa, osoittaa, että rahalaitoksilla ei ollut tietoa edes omien omistustensa ja vastuittensa määrästä. Vetoja lyötiin sadoista miljardeista euroista, ja kun ensimmäisiltä petti usko, syntyi paniikki ja sekasorto, joka tuhosi ensin pankkeja ja sitten aivan tervettä liiketoimintaa kautta maailman.
Rahamarkkinat eivät siis tuota tietoa, vaan epätietoisuutta; ne peittävät ja hämärtävät tietoa. Ja Kansainvälisen Valuttarahaston mukaan finanssikriisi on hävittänyt maailmasta 3 100 000 000 000 euroa – se ei liene pääomien tehokkainta ja järkevintä käyttöä.
Talousromahdus on seurausta maailmanhistorian tuhoisimmasta keinottelusta – toistaiseksi. Muiden muassa Hyman Minsky ja J.K. Galbraith ovat osoittaneet, että rahoitusmarkkinoille on suorastaan ominaista ajautua kriiseihin säännöllisesti. Edellisetkin ovat vielä muistissa – IT-kupla puhkesi 2000, Aasian ja Venäjän kriisit koettiin kaksi vuotta aiemmin.
Nyt katastrofin laskua maksaa Suomessa 65 000 uutta työtöntä. Kymmenien miljardien lisävelkaantuminen jää lastemme taakaksi. Onko meillä varaa vielä seuraavaankin finanssikriisiin, jota valmistellaan parhaillaan?
Olli Rehn on esitellyt julkisuudessa ansiokkaasti Minskyn ajatuksia. Miten estetään Titanicia purjehtimasta kohti seuraavaa jäävuorta?

Olli Rehnin puheesta
Koetan vastata Timo Harakan perusteltuun kysymykseen.(...) Finanssikriisi on saanut monet muutkin kuin kuningatar Elisabethin kysymään, miksi kukaan ei nähnyt mitä tuleman piti. Kansantaloustieteen valtavirta ei kyennyt näkemään, miten hetteiselle suolle luotonannon jatkuva kasvattaminen johtaisi.
Ei olekaan ihme, että kansantaloustieteen piiristä on alkanut ilmestyä kriittisiä puheenvuoroja. Viime vuoden kansantaloustieteen nobelisti Paul Krugman sanoi äskettäin, että pääosa viimeisen 30 vuoden kuluessa tehdystä makrotaloustieteestä on ollut ”parhaimmillaan käsittämättömän hyödytöntä ja pahimmillaan ehdottoman vahingollista”.
Eurooppalaisen taloustieteen johtava nimi Paul De Grauwe totesi pari päivää sitten blogissaan puolestaan näin: ”Makrotaloustieteen valtavirrasta on tullut uskomusten järjestelmä, jotkut sanovat uskonto, joka nojaa rationaalisiin ja täysin informoituihin toimijoihin tehokkailla markkinoilla… Tosiasioiden vyöry tätä makrotaloustieteen valtavirtaa vastaan on kuitenkin ollut niin voimakasta, että vain kiihkouskovaiset ovat jääneet kiinni näihin teorioihin.”
Tähän on lisättävä vielä se, että Yhdysvaltain keskuspankin entinen pääjohtaja Alan Greenspan, joka johti pankkia 20 vuotta, myönsi hämmentyneenä viime talvena kongressin kuulemisessa, että hänen teoriassaan olikin valuvika – markkinat eivät olleetkaan itseään sääteleviä. Greenspanin tunnustuksessa on kyse suunnilleen samasta kuin jos Paavi myöntäisi ettei Jumalaa ole olemassa. Puhe taloustieteen identiteettikriisistä ei liene liioittelua.
Kriitikoiden tulilinjalla on teoria tehokkaista markkinoista. Se nojaa oletukseen, että hyödykkeiden hinnat ovat aina ja kaikkialla oikealla tasolla ja heijastavat oikein hyödykkeiden todellisia arvoja.
Mutta mitä jos näin ei olekaan? Se veisi pohjan pois siltä markkinaliberalismin keskeiseltä oletukselta, että myös finanssimarkkinat toimivat aina tehokkaasti ja itseään säädellen.
Kriitikot nojaavat jo melkein unohdettuun taloustieteilijään Hyman Minskyyn, jonka pääteesi oli, että vakaus itsessään sisältää epävakauden siemenen. Finanssimarkkinat synnyttävät oman sisäisen dynamiikkansa, joka aiheuttaa luotonlaajennuksen aaltoja ja hyödykkeiden inflaatiota, mitä seuraa vastaavasti luotonannon kuristuminen ja omaisuusarvojen aleneminen eli deflaatio.
Tavaramarkkinoilla on luontainen taipumus hakeutua tasapainoon, kun taas finanssimarkkinoilla on sisäänrakennettu taipumus synnyttää rajuja nousuja ja yhtä rajuja romahduksia.
Tässä astutaan taloustieteen suurelle jakolinjalle. Milton Friedman, monetarismin isä, vannoo tehokkaiden finanssimarkkinoiden nimeen. (J.M.) Keynes puolestaan nojaa epävakaiden finanssimarkkinoiden teoriaan. Kumpi vetää pidemmän korren?
Valtavirralle vaihtoehtoa etsivät taloustieteilijät – joukossa monta nykyistä ja tulevaa nobelistia – korostavat psykologisten tekijöiden merkitystä ja kehottavat tutkimaan taloushistoriaa. Kansanpsykologia ruokkii lamaa ja vahvistaa nousua. Myös Keynes painotti sielun voimien ja yrittäjävaiston merkitystä, jota hän kuvasi vaikeasti kääntyvällä käsitteellä animal spirits. Niiden vapauttamista Antti Chydenius muuten tavoitteli kun hän ajoi elinkeinovapautta.
Jos hyväksytään tämä kriitikoiden ainakin minun järkeeni käyvä ajattelu – eli se että ihminen ei ole vain rationaalinen olento ja että laumahenki korostuu nousu- ja laskusuhdanteessa – sillä tietenkin on merkitystä talouspolitiikan kannalta. Minkälaisia seurauksia?
Yksi asia vaikuttaa selvältä: elämme parhaillaan käänteentekevää ajattelutavan muutosta valtion ja markkinoiden keskinäisen suhteen osalta. Se sokea luottamus markkinoiden kykyyn korjata omat virheensä, mikä oli Reaganin ja Thatcherin ideologisen perinnön ydin, on joutunut romukoppaan – ja sinne joutaakin, etenkin rahamarkkinoiden osalta. Aikakautta, jota parhaillaan rakennamme, tulee leimaamaan valtion aktiivisempi taloudellinen rooli ja ennen muuta finanssijärjestelmän tiukempi sääntely.
Samaan hengenvetoon on syytä korostaa, että käynnissä oleva talouden taantuma ei ole esimerkiksi vapaakaupan syy – päinvastoin – vaan lähtöisin siitä kuplataloudesta, jonka kasvualustan muodostivat finanssimarkkinoiden systeemivirheet. Uuden kuplan välttämiseksi ja uusien finanssikriisien ehkäisemiseksi on välttämätöntä tehostaa kansainvälisen rahoitusjärjestelmän sääntelyä ja valvontaa.
Komissio teki keväällä esityksen uuden, EU:n laajuisen rahoitusvalvonnan luomisesta. Sen tarkoitus on ajoissa puuttua makrotaloudellisiin epätasapainoihin sekä yksittäisten pankkien, rahastojen ja muiden finanssiyritysten liialliseen riskinottoon.
Lisäksi olemme tehneet lakiehdotuksia talletussuojasta, luokituslaitoksista, pääomavaatimuksista sekä pääoma- ja vipurahastoista. Tämä kokonaisuus on parhaillaan neuvoston ja parlamentin käsittelyssä. Osa laeista on hyväksytty, osaa odotellaan syksyn mittaan. Tämä tarkoittaa eurooppalaisen rahoitusvalvonnan täysremonttia.