Mattokauppiaat liikkeellä

Valtiovarainministeriöltä on tullut jälleen tuomiopäivän lukuja. Se ei sinänsä ole uutinen. Kestävyysvaje vaatii tulevalla vaalikaudella 6 miljardin euron sopeutustoimet. Tässä huutokaupassa Valtiovarainministeriö ylittää jopa elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tarjouksen.

VM:n luvut vaativat aina tulkintaa. Ministeriön virkamies näet on tunnustanut minulle yksityisesti, että ministeriön täytyy aina ilmoittaa ulos todellista analyysiä korkeammat luvut, josta he voivat sitten tinkiä kauhistuneiden poliitikkojen mieliksi.

Ilman shokkivaikutusta ”päättäjät eivät tee mitään”. Media on tässä tärkeä työkalu, kuten tulemmekin näkemään.

Jos ministeriö toimii kuin basaarikauppias, mikä voisi olla sitten se oikea luku tässä ennusteiden mattokaupassa? Viisi? Kenties neljä miljardia. Iso luku sekin.

En vähättele ongelmaa, vaan muistutan, että kestävyysvajeen laskeminen on vaikeaa, ellei mhdotonta (kuten olen toisaalla kirjoittanut). Täytyy muistuttaa, sillä VM:n raportissa arvio ilmoitetaan täsmällisenä lukuna, kertomatta, miten mahdottoman monet asiat vaikuttavat arvioon. Yhden perusmuuttujan muuttaminen tai puuttuminen heittää arviota miljardikaupalla suuntaan tai toiseen.

Muistetaanpa hallitusneuvotteluita keväällä 2011.

Monet täysin pätevät tahot esittivät kestävyysvajeesta täysin poikkevia lukemia. Kuten taulukosta näkyy, haarukka ylsi 0,5 prosentista kahdeksaan prosenttiin bkt:stä. Pienimmän ja suurimman arvion erotus oli siis 16-kertainen.

Jos arvio omasta kuukausipalkastani tulevina vuosina olisi yhtä epävarma, olisi mahdoton päättää, hankitaanko isompi asunto vai pitääkö myydä auto.

Valtiovarainministeriön vastaus on: myy auto, varmuuden vuoksi.

Vaikka olisit taksiautoilija: myy auto.

Kysyntä puuttuu: Ohukainen ilman Paksukaista

Talous on (muun muassa) tarjonnan ja kysynnän yhtälö. Valtiovarainministeriö ottaa kysynnän (ja siitä koituvat tulot) annettuna, siis heikkona ja heikkenevänä, joten tarjonta (menot) on sopeutettava siihen.

On häkellyttävää, että J.M. Keynesin perusteesi – kokonaiskysynnän ratkaiseva merkitys talouden toiminnalle – on VM:lle joko täysin tuntematon tai täysin yhdentekevä. 

Kysyntä on dynaaminen tekijä taloudessa. Toimet vaikuttavat kysyntää lisäävästi tai vähentävästi, mikä taas vaikuttaa jopa ratkaisevasti siihen, toimivatko toimet. Erityisesti leikkausten osalta tämä on olennaista: jos säästöt lisäävät kuluja tai vähentävät tuloja liikaa, niihin ei pidä ryhtyä.

Kysynnän lisääminen myös lisää tarjontaa. Ihmiset menevät töihin, jos on töitä. Kysynnän väheneminen vähentää tarjontaa. Kun ei ole töitä, järkevät ihmiset pidentävät opintojaan tai hoksaavat, että nyt on parempi hetki perustaa perhe kuin silloin, kun hyviä hommia olisi tarjolla.

Kysynnän lisäämisen järkevästä tasosta, parhaasta tavasta ja oikeasta ajoituksesta voidaan – ja pitää – väitellä. Mutta sitä ei voi sivuuttaa.

Varsinkaan silloin, kun koko Eurooppaa riivaa sitkeä kysyntälama jo seitsemättä vuotta. Kotitalouksien köyhtyminen, epävarmuus ja orastava deflaatioovat johtaneet Suomessakin palvelualojen työllisyyden romahtamiseen. Anttilat myydään markalla Saksaan.

Kysynnän puuttuminen talouden kokonaiskuvasta on kuin Ohukainen ilman Paksukaista, tango ilman partneria, koripallo joko ilman koria tai palloa. (Jopa Borg ja Vartiainen pitävät elvytystä järkevänä tässä taloustilanteessa, VM menee kokoomuslaisista oikealta ohi.)

Kysyntä kuitenkin pilkahtaa esityksissä, mutta ristiriitaisesti. Ensin määrätään leikkauksia ansioturvaan ja sosiaalietuuksiin sekä nollakorotuksia. Seuraavaksi kuitenkin huomataan vaatia, että ”kotitalouksien ostovoimaan kohdistuvat paineet minimoidaan”. Vieläpä erikseen sanotaan, että tulonsiirtoja ei saa leikata.

Mutta kakkua ei voi syödä ja säästää samaan aikaan. Edes valtiovarainministeriössä.

VM on osa ongelmaa, ei ratkaisua

VM vaatii, että uusi hallitus sitoutuu (VM:n määrittämään) menosääntöön, jonka jälkeen menojen lisääminen ei enää ole mahdollista. Näin vältettäisiin ”myötäsyklinen” eli suhdannetta entisestäänkin pahentava politiikka.

Mukavaa, että ministeriö havaitsee ongelman. Vähemmän mukavaa, että ministeriö ei huomaa itse olevansa osa ongelmaa.

Juuri valtiovarainministeriön yksisilmäinen menokuri on sitä ”myötäsyklistä” politiikkaa, joka vain syventää lamaa. Sitä samaa EU-johdon leikkausideologiaa, joka on johtanut Euroopan kurjistumisen kierteeseen - kuten kerron kirjassani Suuri kiristys (2014). 

Viime vuoden ”rakennepaketissa” sovitut leikkaukset ovat täyttä myrkkyä taantuvassa taloudessa. Ne sotivat alkeellisimpiakin talouden oppeja vastaan.

Valtiovarainministeriössä jokainen meno on hukattua rahaa. Jokaisella menolla on kuitenkin vaikutuksensa kasvuun, ja suurin osa on tavalla tai toisella investointi. 

Jopa vähän naurattaa, että kylmät talousammattilaiset pelkäävät velkaa kuin muumit Mörköä, vaikka budjettikirjassa velanhoitomenot vain supistuvat. He esittelevät 70 prosentin velka-bkt-suhdetta maailmanloppuna, vaikka silloin aletaan vasta pikkuisen lähestyä Saksaa.

He eivät sivulauseessakaan mainitse, että viime vuosien velkaantumisella on ollut järkevä tarkoitus – pitää kulutus käynnissä ja työttömyys jossain kurissa, vaikka nykyinen taantuma on kansantuotteella mitattuna karmeampi kuin 1990-luvun alun lama. Se on investointi talouden ja työlisyyden edellytyksiin. 

Huoleen on syytä, ja suureen huoleen. Raportissa on paljon painavaa asiaa, joka jää nyt pelottelutarkoituksen alle.

Jos Suomi seuraa virkamiesten tietä, taksiyrittäjä myy autonsa pahimman pelossa.

Tarvitaan myös – ja ennen kaikkea – heitä, jotka tekevät kaikkensa löytääkseen taksiautoilijalle asiakkaita, auttavat häntä laajentamaan liiketoimintaansa ja rohkaisevat uskomaan tulevaisuuteen.

Tarvitaan poliittisia päättäjiä.