Pikavipillä Emuun

Goldman Sachs ja muut investointipankit myivät Italialle ja Kreikalle kalliit pääsyliput rahaliittoon.

”Se oli näin jälkikäteen katsoen ja ehkä jo silloinkin katsoen iso virhe”, arveli silloinen komissaari Olli Rehn haastattelussa 2012.

Hän ei tietenkään tarkoittanut talouskurin politiikkaa, joka on ajanut Euroopan lamaan, suurtyöttömyyteen ja Suomenkin viennin pahaan kuoppaan. Hän tarkoitti Kreikan EMU-jäsenyyttä, joka alkoi vuonna 2000.

Arvostelen vahvasti kriisimaiden kurittamista kirjassani Suuri kiristys (2014). Teen kuitenkin selväksi, että tiukka ote Kreikan edesottamuksiin on ymmärrettävä maan Emu-historian valossa. Venkoilulle, välttelylle, väistelylle oli kerrassaan tultava loppu.

Kuten aina, vastuuttomien valtiojohtajien lasku jää maksettavaksi tavallisille kansalaisille.

Goldman Sachs rahastaa Kreikan hädän

Kreikan hallitus osoitti luovuutta heti jäseneksi liityttäessä. Sen sijaan, että velkaantumista ja budjettivajetta olisi vähennetty leikkauksin tai veroin, se järjesteli 2002 pankkiiriliike Goldman Sachsin kanssa mutkikkaan valuuttavaihdon eli swapin, joka sai julkisen talouden näyttämään paremmalta.

Kreikka pani liikkeelle 10 miljardin velan dollareina ja jeneinä, jotka sitten vaihdettiin takaisin euroiksi reippaaseen ylikurssiin. 

Näin Goldman Sachs käytännössä lainasi Kreikalle 2,8 miljardia euroa, joka ei kuitenkaan näkynyt kansantalouden tilinpidossa (jos sellaisesta voi Kreikan osalta puhua). Näin sen vuoden tilastot näyttivät todellista paremmilta, sillä korot ja maksut lankesivat vasta myöhemmin.

Ja ne tosiaan lankesivat. 

Uuden hallituksen valtionvarainministeri kertoi parlamentille vuonna 2005, että järjestelystä oli koitunut suoria kuluja 500 miljoonaa ja epäsuoria miljardin verran. Velka on kasvanut vuosi vuodelta, ja on tätä nykyä yli kaksinkertainen, 5,8 miljardia euroa.

Samaan aikaan Goldman Sachs on käynyt kauppaa Kreikan velkakirjoilla kertomatta asiakkailleen tietojaan valtiontalouden todellisesta tilasta sekä omasta roolistaan sen kaunistelussa.

Salainen sopimus tuli julkisuuteen vuonna 2003, mutta ei herättänyt suurta huomiota. EU:n tilastoviranomaiselle Eurostatille oli jopa valitettu järjestelystä jo 2005, mutta se ilmoitti, ettei ollut syytä puuttua täysin lailliseen toimintaan.

Metakka alkoi keväällä 2010, jolloin Kreikan talouden syöksylasku herätti niin markkinat kuin poliitikot. Saksan liittokansleri – joka hävisi osavaltiovaalit Kreikka-paketin takaia – piti tapahtunutta ”skandaalina”, ja haukkui Kreikkaa tilastojensa väärentämisestä. Vihdoin myös Eurostat heräsi.

Goldman Sachsin finanssi-innovaatio maksoi Kreikalle siis miljardikaupalla rahaa, mutta ennen kaikkea poliittinen lasku oli kova.

Goldman Sachs kommentoi tuottoisaa diiliään hyytävän lakonisesti: ”[Kreikan] vaihtojohdannaiset olivat yksi lukuisista tekniikoista, joita monet Euroopan valtiot käyttivät täyttääkseen [Maastrichtin] sopimuksen ehdot.”

Tämä ei ollut tosiaan ensimmäinen kerta.

Amerikkalaisen suurpankin pikavippi auttoi Italian suorastaan Emu-jäseneksi 1999. Kuten aina pikaluotoissa, aikanaan eteen tulee kova lasku. Mutta se on sen ajan murhe.

Johdannaispelistä yli 20 miljardin tappio

Italia oli laittanut 1995 liikkeelle jenimääräisen valtionlainan, jonka arvo oli laskenut Japanin valuutan myötä kolmanneksella kahdessa vuodessa, kun se myi saatavansa ulkomaiselle pankille – lähteestä riippuen joko Goldman Sachsille tai JP Morganille.

Aivan poikkeuksellista oli, että pankki sai ostaa paperin alkuperäisellä kurssitasolla eli 32 prosentin alennuksella – Italia olisi saanut mistä tahansa paljon paremman hinnan. Juju olikin siinä, että velan koroksi oli määrätty Libor-viitekorko miinus 16,77 prosenttia. Pankki siis käytännössä lainasi rahaa Italian valtiolle välittömään tarpeeseen.

Italia  pienensi tällä saatavalla korkokulujaan ja sai siten supistettua budjettialijäämänsä Maastricht-säännön rajoihin. (Financial Times 9.2. 2010)

Italia teki ainakin kahdeksan kahdenvälistä johdannaissopimusta, joiden kokonaisarvo vuonna 2013 oli 31,7 miljardia euroa. Financial Timesin asiantuntija arvioi, että sopimuksista uhkaa koitua Italialle kahdeksan miljardin euron tappio.

Keväällä 2012 paljastui, että myös Morgan Stanley oli saanut 1990-luvun johdannaiskaupoista Italialta lähes kaksi miljardia euroa. Siinä yhteydessä ilmeni, että Italialla oli kaikkiaan 160 miljardin euron edestä johdannaisia. Bloomberg-uutistoimisto laski silloisten arvostusten perusteella, että Italia oli hävinnyt peleissään 24 miljardia euroa.

Summa on lähes puolet Suomen valtion vuosibudjetista.

Saksa hyväksyi Italian silmänkäännön

Mutta 1997 Italialla oli kiire, olihan se pyrkimässä elintärkeään Emuun. Maan julkinen velka/bkt oli noin 110 prosenttia, lähes kaksinkertainen Emu-kriteereihin nähden. Mutta Belgia oli vielä velkaisempi ja Itävaltakin ylitti 60 prosentin tason. Tähän numeroon ei Euroopan tärkeintä yhdentymisprojektia hirtetä, päätteli Italian silloinen pääministeri Romano Prodi – tuleva EU-komission puheenjohtaja ja ”tyhmien Emu-sääntöjen” vastustaja.

Prodi saattoikin todistaa epäileväisille saksalaisille, että Italia alittaa komeasti budjettialijäämäsäännön – joka oli siihen aikaan Saksalle itselleenkin tuskaisa.

Der Spiegelin hankkimista asiakirjoista selviää, että liittokansleri Helmut Kohl päätti sivuuttaa avustajiensa varoitukset Italian silmänkäännöstä. Ja niin kuin taikaiskusta vuoden 1995 alijäämä, 7,7 prosenttia, oli kutistunut kokonaiset viisi prosenttiyksikköä vuoteen 1998 – vaikka verokertymät eivät olleet juuri nousseet, eivätkä valtion menot supistuneet. Mikään muu tulevista euromaista ei pystynyt samaan magiaan. (Financial Times 26.6. 2013)

Näin kallis pikavippi auttoi Italian euroon. 

Sen sijaan Kreikka, joka oli vähemmän velkainen

kuin Italia ja Belgia, reputti alijäämärajan – oman (rajoitetusti luotettavan) ilmoituksensa mukaan niukasti, ja joutui odottamaan vuoden.

Ei olisi ihme, jos kreikkalaiset olisivat marssineet Prodin pakeille kysymään, kuinka temppu tehdään ja saaneet mukaansa amerikkalaispankkien käyntikortteja.

Päättäjät Goldman Sachsin leivissä

Tämä silmänkääntö on ollut julkisuudessa jo vuodesta 2001, jolloin professori Gustavo Piga laati siitä dokumentoidun ja yksityiskohtaisen raportin ISMA:lle (International Securities Market Association). Asian arkaluontoisuudesta kertoo, että aiottu tiedotustilaisuus jouduttiin peruuttamaan tappouhkausten vuoksi.

Silti on hämmentävää, että Eurostat ei nähnyt aiheelliseksi tarttua Kreikan melkeinpä identtiseen sopimukseen muutamaa vuotta myöhemmin. EU-viranomaisen välinpitämättömyys suorastaan kannustaa kansalliset tilastoijat peittelemään todellista tilannetta, jos se on poliittisesti suotuisaa.

Salaliittoteoreetikot pohtivat, säästettiinkö Yhdysvaltain suuret investointipankit suuressa pankkiteurastuksessa 2008, koska ne olivat osapuolina ”useiden Euroopan valtioiden” johdannaissopimuksissa – kuinka monen, ja millä panoksilla, sitä ei kukaan saa tietää. 

Yhdysvaltain valtiovarainministerillä Hank Paulsonilla saattoi toki olla hyvä käsitys, montako Euroopan maata olisi vedetty syöveriin, sillä hän toimi Goldman Sachsin pääjohtajana vuoteen 2006.

Jotakin saattaisi tietää myös Mario Draghi, Euroopan keskuspankin nykyinen pääjohtaja, joka oli valtiovarainministeriön korkein virkamies Italian epäonnisten johdannaispelien aikana  – ja siirtyi vuonna 2002, minnekä muuallekaan kuin Goldman Sachsiin.

Positiivinen ihminen voi toki iloita siitä, että Euroopan kriisi on edes joillekin tuottanut miljardien voitot. Ne ovat ne samat amerikkalaispankit, jotka olivat kriisiä siittämässäkin.

 Huono temppu vaatii suopean yleisön

”Kyllähän me kaikki tiesimme Ecofinin pöydän ympärillä, että Kreikka ei täytä Emu-kriteereitä, mutta päätimme kuitenkin yksimielisesti hyväksyä Kreikan jäseneksi”, siteeraa Olli Rehn kirjassaan Myrskyn silmässä eurooppalaista päättäjää vuodelta 2000.

Jostain syystä Rehn korostaa, että kertoja ei ole silloinen Suomen edustaja, Sauli Niinistö. Mitä se tarkoittaa?

Jos Niinistö ei tiennyt, minkä kaikki plus Ransu-koira tiesivät, ei se ole suurikaan ansio. Sillä taikatemput onnistuvat vain, jos yleisö antautuu taikurin lumottavaksi.

Meillä ”huijatuilla” ei ole mitään oikeutta moralisointiin edes jälkikäteen.

Kun yleisö on – kuten vanhemmat lastenkutsuilla – jo etukäteen päättänyt antaa esiintyjälle suopeat aplodit, silloin ei haittaa, vaikka kortit valuvat taikurin hihoista, taikalaatikoiden välipohjat  näkyvät, eikä avustaja leiju ilmassa ellei laita silmiä kiinni ja kuvittele.