Toinen käsi jäässä, toinen tulessa

Tämä kuva, johon törmäsin harhaillessani Euroopan keskuspankin datassa, pysäytti.  Ei siksi, että se olisi erityisen dramaattinen, vaan juuri siksi, että se ei ole.

Se on kuva Euroopan rahoituskriisistä 2010-2013, finanssikriisin jäljiltä syntyneestä markkinapaniikista ja poliittisesta kaaoksesta. Se on kuva itkusta ja kärsimyksestä, 10 miljoonasta uudesta työttömästä; kymmenistä tuhansista kotinsa, toimeentulonsa ja terveytensä menettäneestä.  Se on talouskurin, austerityn, kuva. Se on pitkittyvän taantuman, uhkaavan kysyntäalaman ja deflaation kuva.

Ja mikä hätkähdyttävintä, kuva on nätti, hillitty ja harmiton – oikeastaan positiivinen. Käyrä esittää euromaiden maksamia valtionvelan korkoja yhteisvaluutta-aikana.

Missä kriisi, missä maailmanloppu? Enintään näkyy erittäin ripeän edistyksen taittuminen vakiintuneeksi menestykseksi.

Jossain rahaliitto on kiistatta onnistunut. Kahdeksantoista kansantaloutta on hyötynyt satoja miljardeja euroja siitä, että markkinat ovat uskoneet rahaliittoon. Sijoittajat ovat voineet luottaa siihen, että vakaus vallitsee ja olot pysyvät rauhallisina, että EMU-kansat investoivat heidän rahojansa harkiten ja tuottoisasti, samalla kun turvaavat omien kansalaistensa paremman huomisen lempeiden tuulten puhallellessa.

LINTUJEN viserryksen sijasta raikuvat sireenit ja väkijoukkojen iskulauseet. Katukivet iskeytyvät mellakkapoliisien kilpiin, kun he tiiviinä rivinä astuvat lähemmäs ja kohottavat pamppunsa.

TÄYTYY siis tietää, että keskiarvo muodostuu äärimmäisyyksistä. Pahimmillaan Kreikan korko ylsi 44 prosenttiin ja Portugalin 18 prosenttiin. Samaan aikaan Saksa saattoi tarjota jopa negatiivista korkoa eli periä talletusmaksua Bundesbankin holveihin suojatusta sijoituksesta.

Euroalue repeytyi kahtia. Saksa – ja Suomi – ovat rahastaneet sitä paremmat korkoedut, mitä suurempaan ahdinkoon Etelä-Eurooppa on joutunut. Edut eivät ole enää yhteiset, vaan toisen tappio on toiselle tuloa.*

Rahaliitto jakautui menestyjiin ja häviäjiin, velkojiin ja velallisiin, sopeuttajiin ja sopeutettaviin.

Keskinäinen vihanpito yltyi, epäluottamus levisi. Yhteinen raha erotti kansat.

KÄYRÄ kuitenkin osoittaa, että rahaliitosta olisi iloa ja hyötyä. Iso talous- ja valuutta-alue voi pitää markkinavoimat joltisessakin kurissa.

Kauniissa kuviossa vuoden 2008 finanssikrisi nostaa korot vain 2004 tasolle, hetkeksi, ja 2011-2012 hysteriakin vain käyttää ne neljän vuoden takaisissa luvuissa, kunnes palataan määrätietoisesti laskutrendille. Lähisokea ja lyhytmuistinen ei tajuakaan, että viime vuodet ovat olleet vain pieniä töyssyjä muuten hyvässä kyydissä.

Siksi on vahinko, jos rahaliiton annetaan ratketa. Vaikka tästä taantumasta selvitään – joskus – niin heikot eivät pärjää vahvojen ehdoilla. Erot kasvavat, vaikka liitossa niiden pitäisi supistua. 

Liittoutumisessa ei ole järkeä, jos se perustuu kuriin ja pakkoon. Liittolaiset eivät voi suhtautua toisiinsa epäluottamuksella ja kieltäytyä yhteisvastuusta.  

Siksi pysähdyin katsomaan käyrää. Se oli liian kaunis. Se ei kuvaa koettua, se ei kerro totuutta.

Kuten aina, keskiarvo ei paljasta, meneekö keskimäärin hyvin siksi, että kaikilla menee vähän paremmin. Vai onko keskimäärin hyvä olla, kun toinen käsi on jäätynyt ja toinen tulessa. 

* Arvioiden mukaan Saksa on hyötynyt ja hyötyy valtionvelan korkomenoissa 41 – 67 miljardia euroa 2010-2014. Säästösummalla pyörittäisi suunnilleen Suomen valtiota vuoden verran (vuoden 2015 budjetin menot ovat 58 mrd. €).