Kuka pelastetaan, ja miten?

”Suomen pelastusohjelma pitää käynnistää nyt”, otsikoi dramaattisesti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan tänään (12.11.).

Lähtökohtana on Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) kysely, jossa yritysjohtajien käsitys tulevista suhdanteista on yhtä synkeä kuin 1990-luvun laman alla ja vuonna 2008. Toisaalta tilanne ei ole yllätys, sillä finanssikriisihän jatkuu yhä, nyt vain eurokriisin otsikolla.

Kun samaan aikaan sekä metsäteollisuus että elektroniikkateollisuus ovat vaikeuksissa, syytä huoleen tosiaan on. Mitä Helsingin Sanomat ehdottaa?

HS:n mielestä avainasemassa ovat työmarkkinatoimet ja julkisen talouden linjaukset.

Miksei olisikin hyvä, että työnantajat uusine johtoineen ja työntekijät löytäisivät hyvän neuvotteluyhteyden, mutta mitä pitäisi tavoitella, miksi ja milloin, HS ei muista kertoa.

Sama juttu valtion budjetin suhteen. Lehti korostaa, ettei esitä leikkauksia tai veronkorotuksia, vaan kaipaa ”pitkän aikavälin rakenteellista ohjelmaa”. No huh huh.

Komea otsikko lätsähtää varsin vaatimattomiin vaatimuksiin. 

Ovatko vaikeudet sittenkin niin pieniä, että maltilliset tupot, työuran pidennykset ja ”pitkän aikavälin rakenteelliset ohjelmat” riittävät? Silloinhan Suomi pelastettaisiin kuin kissanpoika puusta, tarvitaan vain tikkaat ja tiukat otteet. 

Vai osoittaako teksti itse joka rivillään sellaista neuvottomuutta ja mielikuvituksettomuutta, että jos sellainen leviää Sanomatalosta muuhun taloteen, alkaa olla aihetta paniikkiin? 

”Kyse on uskottavuuden lisäämisestä”, lehti painottaa. ”Pitää vahvistaa ulkoisen maailman uskoa Suomen kykyyn selviytyä, ja vahvistaa kansalaisten uskoa järjestelmän kestävyyteen.”

Ulkoisella maailmalla ei kuitenkaan tunnu olevaan mitään vaikeuksia uskoa Suomeen. Euroopan kurassa Suomi loistaa AAA-timanttina, mikä näkyy valtionvelan matalana korkona. (Edullista velkaa saadaan lisääkin niin paljon kuin mieli tekee, eikä silti jouduta ”Kreikan tielle”.)

Kansalaisten tulevaisuudenuskokaan ei kaipaa kovasti vahvistamista – pikemmin kriisitietoisuutta sietäisi lietsoa lisää. 

Huoli suomalaisten firmojen kilpailukyvystä on näet todellinen (vaikka ekonomistit eivät ole yhtä mieltä Suomen kilpailukyvyn heikkenemisestä). Mutta suomalaisen perinteen mukaan HS hahmottaa haasteet viime kädessä luottamuksen ja uskottavuuden ongelmiksi – kunhan yhdessä uskomme parempaan, menestymme.

Periaate on yhtä hellyttävä kuin siihen sisältyvä me-pronomini. Kapitalismin todellisuudessa menestymiseen tarvitaan raakaa rahanahneutta ja julmaa keskinäistä kilpailuakin. Ja menestyksen tulot jaetaan epätasaisesti: jotkut ”meistä” hyötyvät monin kerroin enemmän kuin toiset. (Se, jos mikä, nakertaa luottamusta, mutta se ei taida nyt kuulua aiheeseen.)

Toisaalta Suomi on luottamusyhteiskunta, jonka julkinen talous on kaikkien mielestä järkevissä kantamissa ja jonka kansalaiset jännittävät enemmän tanssikilpailun tuloksia kuin tulevaisuuden toimeentuloansa. 

Kyse ei todellakaan ole ”luottamuksen, uskottavuuden ja tulevaisuudenuskon” ongelmista. Kyse on ihan rahasta: miten sitä luodaan riittävästi, jotta hyvinvointivaltio voi säilyä?

Kuten HS:n pääkirjoitus osoittaa, globalisoituneessakaan taloudessa ei osata etsiä ratkaisuja muualta kuin 1970-lukulaisesta korporatiivisesta konsensuskoneistosta (KKK).

Joka toisessa pääkirjoituksessa Suomea moititaan liian valtiokeskeiseksi maaksi, josta puuttuu itsenäisen yrittämisen henki. Joka toisessa sitten vaaditaan valtiolta toimia.

Työehtosopimuksilla tai julkisen talouden ohjelmilla ei pelasteta Suomen kilpailukykyä ja teollisuutta, mikäli liiketoiminnasta puuttuu rahavainu, äly, kekseliäisyys ja myyntikyky.

Jos ”Suomen pelastusohjelma pitää käynnistää nyt”, siihen ei todellakaan pysty vanha tulopoliittinen juntta eikä valtiovarainministeriön budjettiosasto.

Asia voi hyvinkin olla päinvastoin. 

Suurisuuntaisesti suunniteltu, yksimielinen ja keskitetty ”Suomen pelastusohjelma”, jota laadittaisiin KKK:n kokoushuoneissa ja kelomajoissa, olisi pikemminkin vahingollinen. Parhaassa tapauksessa se arkistoitaisiin satojen kaltaistensa kanssa Olkiluodon syvimpään onkaloon.  

Taisin suhtautua turhan vakavasti Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen. Tajusin näet katsoa kalenteriin: jouluun on enää 42 päivää.
Tähän vuoden aikaan Hesari on aina erityisen huolestunut kansalaisten tulevaisuudenuskosta ja kulutushaluista.