Saksalta odotetaan euroalueen rahoituskriisissä johtajuutta, mutta niin muilla euromailla kuin markkinoiden toimijoillakin on vaikeuksia ymmärtää liittokansleri Angela Merkelin linjaa.
Tammikuussa Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd) arvosteli Saksan vaatimusta, jonka mukaan EU-maiden rakenteellinen alijäämä on pakotettava pienemmäksi kuin 0,5 prosenttia kansantuotteesta. Etlan toimitusjohtaja Sixten Korkman taas on kummastellut, miksi Saksa keskittyy budjettikuriin, kun kriisin ratkaisuja tulisi etsiä toisaalta.
Yksi syy hämmennykseen on se, että maan ulkopuolella ei tunneta saksalaisen talousajattelun pitkää linjaa, ordoliberalismia. Eurooppalaiset kumppanit keskittyvät Saksan mahtiasemaan, jota sen pitäisi samanaikaisesti käyttää rahaliiton hyväksi ja olla käyttämättä EU-maiden tasa-arvon säilyttämiseksi. Ristiriitaisten odotusten keskellä Merkel luovii linjallaan, joka pyrkii pelastamaan euron – saksalaisin ehdoin.
Toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Saksassa ei ollut enää paluuta natsivallan aikaiseen vahvaan keskushallintoon ja valtiolliseen ideologiaan. Toisaalta hallitsematon markkinatalous, joka huipentui vuoden 1929 pörssiromahdukseen, oli ollut nostamassa Hitleriä valtaan.
Tuleva liittokansleri Ludwig Erhard julisti vuonna 1948, että uuden valtion oli löydettävä tiensä "anarkian" ja "kollektivistisen termiittiyhteiskunnan" väliltä. Saksalainen ratkaisu oli valtiojohtoinen liberalismi.
Ordoliberalismi on saanut nimensä vuonna 1948 perustetusta Ordo-aikakauskirjasta (Jahrbuch für die Ordnung von Wirtschaft und Gesellschaft), jonka tekijät olivat olleet osallisia myös Weimarin tasavallan luhistumisessa vuonna 1933. Filosofi Michel Foucault näki Länsi-Saksan erikoisena poliittisena innovaationa: valtio luotiin tyhjästä talouden ehdoilla, talouden tarpeisiin.
Ordoliberaalit kehittivät 1800-luvun liberalismia kahdella tavalla. He eivät uskoneet, että markkinat toimivat luonnontilassa ja tuottavat itsestään parhaan tuloksen, vaan valtion oli säänneltävä, valvottava ja ohjattava kilpailua.
Kilpailusta tuli pyhä periaate. Sen piti estää inflaatio, jonka muisto 1920-luvulta pelotti ja pelottaa nykyäänkin. Tehokas sisäinen kilpailu heijastui ulkoiseen kilpailukykyyn. Saksan vientiteollisuus sai aikaan "talousihmeen".
Aiempi liberalismi ei ordoliberaalien mielestä myöskään ottanut riittävästi huomioon vapaiden markkinoiden aiheuttamaa sosiaalista vahinkoa. Työväenkin piti saada neuvotella työehdoista ja jakaa talouskasvun tulokset.
Kristillisdemokraatit ristivät järjestelmän sosiaaliseksi markkinataloudeksi ja vetivät siihen mukaan vasemmiston. Sosiaalidemokraattien Karl Schiller – tuleva valtiovarainministeri – linjasi vuonna 1953: "Niin paljon kilpailua kuin mahdollista, niin paljon suunnittelua kuin välttämätöntä." Puolue luopui tuotantovälineiden sosialisoinnista jo vuonna 1959.
Liittotasavallassa siis saavutettiin konsensus vaurastumisen politiikasta lähes kaksikymmentä vuotta ennen Suomea.
Muu maailma pitää Saksan menestystekijänä yksioikoisesti maan teollis-teknistä ylivoimaa. Monet saksalaiset taas kiittävät ennen kaikkea yhteiskunnallista järjestelmäänsä, joka on osoittanut voimansa myös viime vuosien finanssikriisissä. Saksan suhteellinen asema on vahvistunut: kauppataseen ylijäämä oli viime vuoden lopussa huikeat 158 miljardia euroa.
Vaikka järki sanoo, että vienti tyrehtyy, jos muu Eurooppa lamaantuu, valtaosa saksalaisista ei halua rahoittaa Etelä-Euroopan maita, saati suostua eurobondeihin. Tässä itsetyytyväisyydessä unohtuu, että miljardituilla pelastetaan vaikeuksiin ajautuneita saksalaispankkeja, vaikka rahojen näennäinen määränpää on "kuriton ja laiska" Kreikka.
Yleensä ordoliberalismi määritellään osaksi uusliberalistista ajattelua. Saksan mallin edustajat kuitenkin vastustavat jyrkästi angloamerikkalaista libertaristista suuntausta. He pitävät sitä virheellisenä, sillä markkinat eivät voi toimia ilman vahvaa valtiota eivätkä globaalit markkinat ilman määrätietoista Euroopan unionia, ja vaarallisena, sillä markkinoiden rajaton valta johtaa aina maailmaa järisyttäviin kriiseihin.
Ordoliberalismin keinoihin kuuluvat tiukat säännöt ja kuritoimet, jotka rajoittavat poliittista päätösvaltaa ennakolta. Euroopan rahaliiton määräykset budjettivajeista ja velkaantumisesta ovat tämän ajattelun tuotoksia, samoin tietenkin Saksan ajama uusi talouskurisopimus.
Tiukat säännöt suojelevat myös palkansaajia. Saksalainen irtisanomissuoja on paljon vahvempi kuin suomalainen, kuten Nokia sai huomata sulkiessaan Bochumin-tehtaansa ja Outokumpu hankkiessaan Thyssen-Kruppin terästuotannon.
Sääntöihin sitoutuminen on taannut Saksan vaurauden, mutta ulkopolitiikan keskeisiksi välineiksi sopimukset eivät riitä. Ne ovat epäuskottavia ja liian jäykkiä. Kriisitilanteessa esimerkiksi Euroopan keskuspankin toimintavaltuuksien ei pitäisi olla kiveen hakattuja.
Ankarat säännöt myös kaventavat kiistatta demokratiaa. Se, mikä oli hyväksi Saksalle, ei välttämättä ole hyväksi Euroopalle.
Suomen sanotaan usein siirtyneen kohti amerikkalaismallista uusliberalismia, mutta yhtä hyvin voi väittää, että Suomi on entistä ordoliberaalimpi maa. Suomessa vain edettiin päinvastaisessa järjestyksessä kuin Saksassa.
Saksassa talouspolitiikan suunta päätettiin 60 vuotta sitten ja sen menestys synnytti konsensuksen. Suomessa taas 1990-luvun lama luhisti konsensuksen ja talous vapautui sen kummemmin suunnittelematta.
Hyvä kirjoitus joka selvensi Saksan toimintaa Euroopan talouskriisin aikana.
VastaaPoistaSamalla se paljastaa syyn, miksi Euroopalla on jatkossakin suuria vaikeuksia yhteisvaluuttansa kanssa. Ordoliberalismin yhtenä keskeisenä ajatuksena on yritysten tehokkuuden parantaminen kilpailun avulla. Tässä Saksa on onnistunut erinomaisesti kuten sen kauppatase osoittaa. Euroalueen sisällä tämä näkyy niin, että eteläisen Euroopan yritykset tarvitsevat noin 30 prosenttia suuremman työpanoksen kuin saksalainen yritys saman tuotteen tekemiseseen. Saksa yksinkertaisesti kilpailuttaa hengiltä eteläiset kumppaninsa.
Jotta haave edes jossain määrin yhtenäisestä Euroopasta voisi toimia, tarvittaisiin yhteinen ideologia vahvemman integroitumisen perustaksi, olkoon se sitten ordoliberalismi tai joku muu. Jos ainoa yhdistävä tekijä Euroopassa on yhteinen valuutta, niin yhtälö ei voi toimia, vaan lopputuloksena on hajoaminen.
Yhteisen eurooppalaisen ideologian kehittäminen ja siihen sitoutuminen on taas pitkällinen prosessi, johon kasvaminen vie helposti kymmiä vuosia. Siihen saakka on siis pärjättävä muilla keinoin. Palomuureja joudutaan pönkittämään vielä useita kertoja ennen kuin valo tunnelin päästä alkaa kajastaa.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa sopeuduttiin "natsivallan" aikaiseen vahvaan keskushallintoon ja valtiolliseen ideologiaan.
VastaaPoistaMitä muuta osoittavat Finnair, Ilmarinen, Yle, EK, SAK jne. sekä nykyinen seurakuntanuorten hallitus?
Mauno Koivisto oli rintamalla pitänyt isoa kirjaa rintataskussa ja siellä se ilmeisesti on yhä joten perässähiihtäjät eivät ole sitä avanneet. Nykysilmillä luettuna kun tukka nousisi monin paikoin pystyyn.
Kiitos Timolle kirjoituksesta, poikkea joskus täälläkin: http://turmiojaperikato.blogspot.com/
VastaaPoistaTai oikaise suoraan esimerkiksi tänne: http://turmiojaperikato.blogspot.com/2012/03/aikamme-ajattelijoita-bisnes.html
Jos laittaa linkin ison kirjan hiuksia nostattaviin kohtiin, niin saa vaikka minkälaisia vastaväitteitä. Että semmoinen Yle.
VastaaPoistaMed ja mitt -bestämmande ja -bestimung suomennettiin, jos lainkaan, "myötä" eikä kanssa eli yhdessä päättämiseksi. Ruotsin kansankodissa ja Saksan nationalismissa yhdenvertaisuus kansantalouden työmaalla ja ruokapöydässä alkoi ennen ennen sotaa ja jatkui. Molemmat olivat juuriltaan ylimysvaltaisia joissa kuitenkin alentuvasti alimmaisista kannettiin kristilisperäistä vastuuta ja nähtiin se myös yläluokan etuintressin mukaiseksi.
VastaaPoistaSaksassa oli 1800-luvulta paneuduttu intellektuaalisesti yhteistalouden kehittämiseen entisen merkantilismin eli herrasluokan etuoikeuksien edistämisen sijaan. Näistä tuli sitten politiikkaa ja uudeksi luovaa todellisuutta Bismarckin ja talletus-liikepankki / tehdas-kartelli perustamisten -ja menestymisten kautta. Rahaa varattiin kasvuun ja kehittämiseen.Muu jaettiin työväelle. Ja ymmärretiin että ihminen on muutakin kuin työvoimayksikkö.
Ruotsissa älyköt pohtivat niin ikään yhteiskuntapolitiikan kysymyksiä yhteisvaurastumisen vinkkelistä. Ja heistä tuli sosiaalidemokratian opettajat. Täytäntöönpanijoita olivat suuremmoisimmillaan Wallenbergit -alkaen Itä-Intian kauppalaivan pastorista -oma kaupintavarasto kauhtanan liepeissä jatkuen pojissa, sinäkin vuorineuvoksena joka jeepillä ajellen näytti kamppailuhenkeä ja joka sukukokouksissa teroitti moderin aikakauden spirittiä
kaataa vanhat tehtaat surutta ja luoda aina vaan paremmat sykli sykliltä.
Ero Suomeen on se,että noissa yhteiskunnissa omat miehet funtsivat ja kiistelivät mitä tehdä ja miksi. He tulivat tehneeksi sen meidänkin puolestamme.Kopioimme valmista ja kuroimmekin kaulaa kiinni päätä huimaavaa vauhtia. Nyt kun ei ole edellä kulkeneitten koeteltua esikuvaa jäljennettävänä,vaan pitäisi kuulla omaa tuntoa, harjoittaa päässälaskelmointia ja sisälukea, niin kopiotietoon ja tiivistelmä-oppikirjoihin veltostunut opetettu jengi on ihan äimänä. Surkean paljaana ja korjaamattomana asiantila minusta näyttäytyy siinä, ettei edes sellainen henki kuin Timo Harakka ole kelvollinen kysymään keisarin vaatteista. Tai että olisiko kavennetun teorialuoman ulkopuolella talouselämää -kuten näyttäisi.
Jukka Sjöstedt
Ns. Taxellin uudemman paradoksin mukaan, jos Suomessa haluaa julkisuutta ajatuksilleen, pitää olla sinut suurten lukujen kanssa; pitää osata käytellä isoja rahoja.
VastaaPoista