Rehellinen poliitikko ja luotettava toimittaja

Marraskuussa 1991 valtiovarainministeri Iiro Viinanen valehteli julkisesti, että devalvaatiota ei tule. Ja että hän eroaa, jos tulee.
Syyskuussa 1992 Iiro Viinanen valehteli, että Suomen ”lainahanat uhkaavat sulkeutua”. Siis että Suomi ei saisi ulkomailta rahaa millään korolla.
Uudessa elämäkerrassaan (2010) Iiro Viinanen syyttää Ben Zyskowiczia vehkeilystä. Kun syytetty on protestoinut, Viinanen tunnusti ”ampuneensa raskaasti yli”. Myös Eero Heinäluoma on kumonnut Risto Uimosen kirjoittaman henkilökuvan väitteet.

Miten Iiro Viinanen voi olla ”Suomen rehellisin poliitikko”?

Suomalaiset vihaavat poliitikkoja, mutta arvostavat auktoriteetteja. Nolottaa lukea 1970-luvun kansalaisten kirjeitä Urho Kekkoselle, niin täynnä ne ovat alamaista matelua ja nuoleskelua. Lehdistö oli sokea. Silloin kun Kekkonen häikäilemättömimmin politikoi, hän oli mukamas politiikan yläpuolella.

(Samanlainen media-asema oli Mauno Koivistolla ja nyt Sauli Niinistöllä.)

 Myös lama-ajan rahaministerin ympärille rakentui kovan jätkän kultti. ”En osaa kieroilla. En osaa enkä halua taktikoida”, Iiro Viinanen sanoi haastattelussa 1991. Ja media myi kaiken kansalle.

Päätoimittajat valitsivat valtiovarainministerin kahdesti peräkkäin Vuoden mielipidevaikuttajaksi. Uimosen mukaan lehtien johtomiehet olivat päättäneet, että Viinanen ”ajoi oikeita asioita”.

Ilta-Sanomien otsikko 10.9. 1992 on tyypillinen – ”Iiro Viinasen hätähuuto: Nyt on kyse isänmaan pelastamisesta”.

Media antautui innolla Viinasen peleihin, joihin kriisien keskelläkin riitti aikaa, kuten päiväkirjamerkinnästä ilmenee. ”Hesarissa kova juttu IV:n vaatimasta [Kimmo] Sasin erosta. TV: n ja radion joka uutisissa... Ilta-Sanomien [päätoimittaja Hannu] Savola lupasi hoitaa juttua.”

Aseenkantajiin kuului myös Risto Uimonen, Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja. Viinanen oli ollut vasta kolme kuukautta ministerinä, kun Uimonen alkoi rakentaa ”epäpoliittisen totuudenpuhujan” imagoa. 

Uimosen kolumnin otsikko: Kiitos Viinasesta.

20 vuotta myöhemmin – palvonta vain parane. Uimonen omistaa kirjansa lapsenlapsilleen, joiden ”tulevaisuuden turvaamiseksi Iiro Viinanen ja hänen kaltaisensa muut päättäjät ovat kantaneet raskasta vastuuta”.

Uimoset ovat kai pärjäilleet kivasti. Mutta entä ne sadat tuhannet 1990-luvulla syrjäytettyjen lapset, joiden tulevaisuudesta Viinanen ei koskaan osoittanut mitään huolta?

Tämä Viinas-kultti olisi ihan hellyttävä ilmiö, ellei se samalla olisi tukahduttanut kritiikkiä ja keskustelua.  Vaikka välitön vaara oli ohi, poikkeustila jätettiin voimaan. Työttömiä tuli puoli miljoonaa. Suomeen syntyi alaluokka.

Viinanen ei ollut epäpoliitikko, vaan poliitikoista poliittisin. ”Suoraselkäisen rehellisyyden” varjolla hän sai ajaa omaa oikeistolaisuuttaan: ammattiliitot alas, julkiset palvelut minimiin.

Hän oli Suomen Thatcher.

Englannissa thatcherismi vakiintui vasta Thatcherin jälkeen; kun myös työväenpuolue alkoi ajaa kovaa linjaa. Suomessa Viinasen ura jatkui myös Paavo Lipposen hallituksessa – ja Viinasen oppi Viinasen jälkeenkin.

Viinanen on kuulemma vanhemmiten pehmennyt, hän on ”luonnonsuojelija ja rakastava isoisä”. Sepä on lohdullinen ajatus. Samoin kuin se, että hänen PR-miehensä johtaa nyt Julkisen Sanan Neuvostoa. •