Viisikko harhateillä

Absurdimpaa viisikkoa ratkomaan finanssikriisiä on vaikea keksiä kuin minkä Helsingin Sanomat valitsi kirjamessujen paneeliinsa: populistijohtaja Timo Soini, pastori Antti Kylliäinen, valmennusguru Jari Sarasvuo, kulttuuripomo Saska Saarikoski ja allekirjoittanut.
Periaatteessa kelpo miehiä - mutta kaikki miehiä. Ja vääriä miehiä: paikalle ei kutsuttu yhtään taloustieteilijää tai talouspolitiikasta vastaavaa. Ei siis ihme, että keskustelu lievästi sanoen harhautui. Saarikoski kiusasi Sarasvuota väärästä Kummisetä-sitaatista ja Sarasvuo intoili laveasti Ruohonjuuren ekotuotteista.
Kovasti keskustelusta kuitenkin tykättiin. Ja itsekin sain siitä alkusysäyksen Talouselämän kolumniin. Siihen sisältyy radikaali idea, joka ei ainakaan ole sosialidemokraattinen.
Onko ajatus täysin järjetön? Otan mielelläni kommentteja vastaan!

Viimeiset karkkipussit
Sain höristää korviani Helsingin Kirjamessujen keskustelussa viime viikonloppuna. Jari Sarasvuo ylisti poliitikkoja, jotka ripeillä toimillaan pelastivat planeetan finanssikapitalismin aiheuttamalta hävitykseltä. Entinen vapaan rahan apostoli korosti myös, että markkinataloutta ei voi olla olemassa ilman julkisen vallan suojaa ja kontrollia.
Mikä hullunkurisinta, jouduin jälleen kerran olemaan Jarin kanssa eri mieltä – mutta tällä erää meistä markkinamielisempänä. Nimittäin: kapitalismi pitää vihdoin vapauttaa.
En epäile yhtään Sarasvuon vilpittömyyttä. Silti moni muukin pörssiyhtiön johtaja on nyt tilapäissosialisti, hetken demokraatti.
Maailman valtiot ovat syytäneet markkinoille 2,5 biljoonaa elvytyseuroa. (Kaksitoista nollaa.) Osa veronmaksajien rahoista on siirtynyt Wall Streetin suurpankkien miljardivoitoiksi ja miljoonabonuksiksi. Osa yhteisistä varoista on lahjoitettu myös suomalaisille osakkeenomistajille.
Omistaminen on maatalouttakin tuetumpi elinkeino.
Uusi ralli, uusi kupla, uusi euforia, uusi törmäys, uusi katastrofi on tekeillä. Siitä valtiot eivät selviäkään enää velalla – ellei nopeasti saada yhteyttä Uranuksen Säästöpankkiin.
Poliitikot eivät ole keksineet ratkaisuksi muuta kuin lisää politiikkaa. Koska sitä janoavat Jari ja koko kansa, se näyttää melkein toimenpiteeltä. Mutta valvonta ei poista ongelmaa. Se vain valvoo ongelmaa.
Kadulla riehuu hullu mies, joka särkee lekalla jokaisen näyteikkunan ja hakkaa viattomia ohikulkijoita. Sirpaleita sataa ja veri lentää.
Paikalle rientää valkotakkisia hoitajia. Hullua ei kukaan estä, joten riehunta vain yltyy. Tilataan lisää valkotakkeja, kymmeniä ja satoja.
Verinen uhri kysyy valkotakilta, kuka korvaa hullun tekemät vahingot ja maksaa hoidot. Hoitaja rauhoittelee: ”Tärkeintä on, että se ei vahingoita itseään.”

Rahoitusjärjestelmä on tänään vaarallisempi kuin vuosi sitten. Silloin suuret rahalaitokset saattoivat olettaa, että valtio rientää hätiin, jos niiden konkurssi uhkaa koko järjestelmää.
Nyt ne tietävät, että valtio rientää hätiin.
Britannian keskuspankin pääjohtaja Mervyn King totesi hiljan, että globaali pankkituki on ”luonut mahdollisesti suurimman moraalisen vaaran, jonka maailmanhistoria tuntee”.
Tämän kohtalokkaan ja kohta kalliin moral hazardin ikävin puoli on se, että poliitikot pitävät sitä yllä. He pääsevät isojen poikien peleihin vain valtion varoilla, vaikka sitten maksajaksi.
King esitti, että liian suuret pankit pilkotaan – osa hoitaisi ”jakelulaitoksena” peruspalveluita kuin sähköyhtiö konsanaan, osa saisi ottaa riskiä kuin ”kasino”. Hänet ampuivat alas sekä valtiovarainministeri Alistair Darling että pääministeri Gordon Brown jo ennen kuin Lontoon Cityssä yksikään Asser & Turnbullin mittatilauspaidan kainalo ehti kostua.
Niinpä maailman pankkijärjestelmä on kuin ongintaa pikkulasten synttäreillä. Pankkiirit kuvittelevat ihan omin neuvoin saalistaneensa karkkipussit, joita veronmaksaja verhon takana kiinnittää kaikkiin onkiin.

Myös finanssimaailma on herännyt pohtimaan, onko reilua, että jotkut pelaavat omalla riskillä ja toisilla aina pappa betalar. George Soros on ehdottanut, että valtiontakauksen vastikkeeksi on voitava rajoittaa pankkien riskinottoa, velkaantumista ja palkitsemisia.
Se on mahdotonta. Pittsburghin G20-kokous osoitti, että vaikka Barack Obama voi tuhota koko maailman yhdellä napinpainalluksella, kaikkeen hänelläkään ei ole valtaa. Pankkiirien bonuksiin ei voi puuttua.
On toimittava toisin päin. Kapitalismi on vapautettava valtion ikeestä. Keskuspankkien ei enää pidä toimia rahareserveinä, viimeisinä lainanantajina.
Rahan hinta määräytyköön yksin pankkien välisillä markkinoilla. Ratkaiskoot ihan itse, mitä vakuuksia ja vakuutuksia vastaan antavat luottojaan. Riskin arviointiin vaikuttaa varmasti, että valtio ei suurintakaan firmaa pelasta.
Tietenkin rahapolitiikasta luopuminen tuottaa valtavia ongelmia. Luotottajien mielivaltaa olisi suitsittava laeilla. Jne. Mutta - joskus karkkipussit kuitenkin loppuvat.
On korkea aika, että vapaa kilpailu ulottuu myös kapitalismiin.

Kultaryntäys vai yhteismaa?

Metafora, vertauskuva, ohjaa ajattelua. Tästä havainnosta syntyi myös Luoton loppu. Kun ensin Helsingin Sanomat ja sittemmin Alan Greenspan vertasivat finanssikriisiä ”tsunamiin”, suutuin.
Hyvä tarkoitus oli tietenkin havainnollistaa tragedian suuruutta, vakavuutta, yllättävyyttä ja äkillisyyttä. Mutta luonnonkatastrofille, joka vaati 200 000 ihmisen hengen Kaakkois-Aasiassa jouluna 2004, emme voi mitään. Siihen voi varautua ja ihmishenkiä voi säästää, mutta pohjimmiltaan suuronnettomuus on ihmisen ulottumattomissa. Finanssikriisi ja sitä seurannut talouskatastrofi olivat alusta alkaen ja pelkästään ihmisen oma luomus.
Kapitalismin keskeinen metafora on Klondyke. Aivan kuin 1800-luvun puolivälissä Kalifornian kultaryntäyksessä, nykyisessä globaalissa kapitalismissakin ”kuka tahansa voi rikastua”. Tarvitaan vain onnea, älyä, taitoa, sisua, rohkeutta ja häikäilemättömyyttä.
Vertauskuvaan sisältyy kuitenkin jo vastakohtansa. Kulta on arvokasta vain, koska se on rajallinen hyödyke. Kuka tahansa voi rikastua, mutta kaikki eivät voi rikastua.
Tämä rajallisuus (scarcity) on syy, miksi rahoitusmarkkinat ovat olemassa. Rahoituksella on talousjärjestelmässä kaksi päätehtävää: sijoittaa varallisuutta tehokkaasti hyödyllisimpiin kohteisiin ja muodostaa liiketoiminnalle markkina-arvo.
(Todettakoon lyhyesti, että 2007 varallisuutta ohjattiin biljoonakaupalla täysin järjettömiin kohteisiin, ja aiheutetussa kaaoksessa minkään liiketoiminnan markkina-arvon määritteleminen kävi mahdottomaksi.
Sen sijaan, että finanssijärjestelmä olisi epäonnistuneena lakkautettu, maailman valtiot ovat panneet siihen lisää 9000 miljardia dollaria. Siinä on siis kaksitoista nollaa.)

Klondyke-metafora perustuu tulkintaan Adam Smithin legendaarisesta ”näkymättömästä kädestä”. Kun jokainen yksilö toimii oman etunsa (self-interest) mukaan, ”näkymätön käsi” jakaa resurssit kokonaisuuden hyödyksi.
Vertauskuvan ytimessä on rajattomuus, rajoittamattomuus, minkä takia se lieneekin rahavallalle varsin mieluisa vuosisadasta toiseen. Lontoon Cityn viinibaareissa kuulee kaksikymppisten meklareiden juhlallisesti vannovan Adam Smithin nimeen, ja vielä toinen pullo samppanjaa, kiitos.
”Näkymätön käsi” on rajattoman kasvun metafora. Mitä useammat ihmiset ja mitä enemmän omaa etuaan ajavat, sitä paremmaksi maailma menee. ”Näkymättömän käden” menestystä mitataan bruttokansantuotteen, tuotannon, osakehintojen kasvulla.
Lisää on hyvä, enemmän on paremmin.
Mutta hetkinen. Mitenkäs selitetään, että tuhansien pankkiirien omaa etua ajava toiminta kääntyi kokonaisuuden – finanssimaailman, läntisten teollisuusvaltioiden, maailman – valtavaksi vahingoksi?
Nyt voisi olla hyvä hetki kilpailevalle metaforalle.

”Näkymättömän käden” vastametafora on ”laidunmaan tragedia” (Tragedy of the Commons), joka julkaistiin Science-lehdessä 1968.
Garrett Hardingin ajatusleikissä joukko lehmänkasvattajia jakaa yhteisen laidunmaan. Jokainen lisää lehmiä laitumelle, joka köyhtyy asteittain, kunnes tuhoutuu. Yksittäisen farmarin hyöty koituu yhteiseksi vahingoksi, lopulta yksilölle itselleen.
Rajallisen maapallon metafora, säästäväisen yhteisvastuun idea, on siivittänyt siit´edes ekologista liikettä. (Harding olettaa, että laidunmaan köyhtymiseen ei löydy ”teknistä ratkaisua” kuten superlannoitetta; se selittää siis myös vihreiden syvän periaatteellisen ydinvoimavastaisuuden – maailmanselityksen sääntöjä ei saa rikkoa!)

Voi väittää, että finanssikriisi on noudattanut Laidunmaan tragediaa. Yksilöiden hyvä koitui yhteisön tappioksi. Taloustieteessä puhutaan ”ulkoisvaikutuksista” (externalities).
Oikeammin ”ulkoisvaikutukset” ovat kapitalismin sisäisvaikutuksia, talousjärjestelmän ydintä. Kriisi osoitti talousjärjestelmän ”prosyklisyyden” eli äärimmäistyvyyden kumpaankin suuntaan. Kuplan rakentuminen kiihdyttää kuplan paisumista ja laskun alettua paniikki johtaa romahdukseen.
Mitä enemmän lehmiä laitumelle pääsee, sitä useampia nautoja farmarit sinne vievät. Vaikka he tietävät, että laidun loppuu, he haluavat haukata viimeiset heinät. Järkevä ja vastuullinen lehmänkasvattaja, joka luopuu leikistä ennen muita, joutuu pilkattavaksi, menettää työnsä ja elinkeinonsa.
(Tästä syystä on mieletöntä riidellä siitä, "kuka osasi ennustaa" finanssikriisin. Kuka tahansa tiesi, että viritys sortuu, mutta ei, miten, milloin, miksi ja mitä siitä seuraa. Olennaista on, tai olisi, tai olisi ollut, estää seuraava katastrofi .)
Ristiriidan summaa John Cassidy erinomaisessa New Yorkerin artikkelissaan: ”Näkymättömästä kädestä on tullut näkymätön nyrkki.”

Onko raha rajallinen resurssi? Voiko ekonomistista tulla ekologisti? Voiko metaforan vaihtaa? Pitääkö se vaihtaa?

Mitään ei tapahtunut

Maanantaina on kulunut tasan vuosi siitä, kun Wall Streetille iski - Helsingin Sanomien mukaan - "tsunami". Tarkoitus oli tietysti havainnollistaa tuhon äkillisyys, laajuus ja perusteellisuus, mutta täydelleen ihmisten omalla toiminnalla aiheutettua vahinkoa ei voi mitenkään verrata luonnonilmiöön, joka vaati 200 000 uhria jouluna 2004.
Miten Suomi reagoi tuhoviikkoon?
Tulee mieleen Jukka Relanderin kertoma juttu Suomen Italian-lähettiläästä 1920-luvulla. Edustajamme näet raportoi joka vuosi samalla virkkeellä: ”Italiassa ei ole tapahtunut mitään merkittävää.”
Noihin aikoihin Benito Mussolini nousi valtaan. Kun lähettiläältä kysyttiin, eikö sentään ole tekeillä jotakin tärkeää, tämä vastasi närkästyneenä: ”Italiassa ei ole tapahtunut mitään merkittävää Suomen kannalta.”
Ja kun maanantaina 6.10. 2008 finanssikriisi räjähti, Suomen hallitus ilmoitti tiedonantonaan seuraavaa.
”Hallitus toivoo, että muiden maiden toimet osoittautuvat tehokkaiksi siellä esiintyvien ongelmien ratkaisemiseksi. Suomen markkinoilla ei ole esiintynyt merkittäviä häiriöitä.”
Maailmassa ei tapahdu koskaan mitään – Suomen kannalta.
Ei silloinkaan, kun maahan tulee yht´äkkiä 70 000 uutta työtöntä ja satoja konkursseja. Kun sijoitusrahastoista katoaa 13,3 miljardia euroa, ja Nordealta kokonaisia sijoitusrahastoja. Ja kun joudutaan ottamaan kymmeniä miljardeja euroja turhaa velkaa lastemme maksettavaksi.
Koska, harmiksemme, "muut maat" eivät pidä ongelmiaan "siellä esiintyvinä". Koska globalisoituneessa maailmassa myös Suomi on aina "siellä".
Aiheesta lisää - ja Matti Vanhasen yllättävästä supersankaruudesta maailmantalouden kriisissä - Talouselämän kolumnissa, jonne pääset tästä.