Vuosi Lehmanin konkurssista

Huomenna (15.9.) on kulunut vuosi Lehman Brothersin konkurssista. Mutta vielä tänä päivänäkään pankin johdannaissotkuja ei ole saatu selvitettyä.
Kymmenet asiantuntijat ovat käyneet kuukausien ajan läpi Lehmanin kauppoja ja hinnoitteluja, mutta työ on kesken.
Yhä jatkuva kaaos kertoo karusti, miten finanssinerot ajoivat koko maailmantalouden katastrofiin.
Maailmassa käytiin johdannaiskauppaa 572 biljoonan (000 000 000 000) euron nimellisarvosta. Lehman Brothersin osuus oli noin 30 biljoonaa ja sopimuksissa oli 8000 eri osapuolta.
Niin intergalaktisen valtavia kuin nämä nimellisarvot ovat, varsinainen ongelma rahoitusjärjestelmässä syntyi siitä, että kukaan ei voinut tietää, mikä oli näiden suurella velkavivulla rahoitettujen massiivisten vedonlyöntien suhde itse kunkin maksukykyyn.
Eikä tiedetä siis tarkalleen vielä tänäkään päivänä.
90 prosenttia johdannaisten fantastiljoonista pyöri täydessä pimennossa; kahdenvälisinä kauppoina (OTC - "Over the counter"). Lisäksi Lehman käytti johdannaiskaupoissaan yli 20 eri tietokonejärjestelmää, kertoo Aline van Duyn Financial Timesissa.
Lehmanin konkurssipesän pitkällinen setvintä antaa itsessään jo osviittaa, mitä maailman rahoitusjärjestelmässä on välttämättä tehtävä. Kaikkien kauppojen, jotka kestävät päivänvaloa, on oltava julkisia ja seurattavissa alusta loppuun.
Itsestään selvää, muttei suinkaan yksinkertaista. Avoimuudesta näet seuraa valvonta, eikä raha - ja rahavalta - siedä kontrollia. Niinpä finanssiteollisuuden edunvalvojat ja äärikapitalismin ideologit taistelevat kaikella käytössä olevalla voimallaan sääntelyä vastaan.
Tämä taistelu on vasta alussa, vuosi Lehmanin konkurssin jälkeenkin.

Höperöä tai löperöä

Jari Tervon Koljatti vaikuttaa aivan liian kiltiltä kirjalta. Pääministeri Matti Vanhasen ”lamanhoito” on aidosti vastuutonta.
Suomi ottaa uutta ulkomaanvelkaa kymmeniä miljardeja. Tässä tilanteessa pääministerille oli tärkeintä saada aikaan puolen miljardin pysyvä aukko valtion tuloihin laskemalla ruuan arvonlisäveroa.
Kun se taas uhkasi aiheuttaa ravintola-alalle lisää ahdinkoa, päätettiin hövelisti alentaa sieltäkin: lisämenoa 300 miljoonaa.
Tämä vaje katetaan nostamalla koko arvonlisäveroa prosenttiyksiköllä ensi vuonna. Sekin tulolähde ehtyy nyt aivan turhaan. Uusia työpaikkoja ei tule.
Kuten ei tule työnantajien kela-maksun poistamisestakaan, jolla valtio menetti jälleen miljardi euroa. Kotimaan verotulot eivät siis kelpaa, vain ulkomaisilta pankeilta saatava korollinen lainaraha.
Suomen talouden ja tuotannon syöksykierteessä Vanhasen päähuolena on siis ollut S- ja K-mafioiden hyvinvointi, leipomokonsernien harvainvalta (jonka takia Suomessa leipäkilo maksaa tuplasti sen mitä Ruotsissa) ja Valion voitot.
Eikä siinä edes kaikki.
Kaiken kurjuuden keskellä Vanhanen katsoo keskeisiksi epäkohdiksi myös hyvätuloisen miesten liiallisen verotuksen sekä naisten työssäkäynnin. Molemmat huutavat vääryydet korjattaisiin perheen yhteisverotuksella.
Joka sekin tietysti vähentäisi valtion verotuloja. Mutta valtiollahan näyttää olevan liikaa rahaa.
Miksi Suomessa hoidetaan lamaa vain äärimmäisin keinoin? Joko höperösti tai löperösti; julmin leikkauslistoin tai kylvämällä rahaa holtittomasti omille eturyhmille?
En olisi ikinä uskonut, että tulee Iiro Viinasta ikävä.

Gogo-kapitalismia

Mitä voi oppia alakoululaisten keskinäiusestä kaupanteosta? Millainen on lasten talousjärjestelmä?

Aloitin perjantaina Talouselämä-lehden kolumnistina, mikäs sen hauskempaa. Inspiroiduin ensimmäisessä jutussani syksyn kirjauutuudesta, joka tarkastelee taloutta kulttuuriantropologian vuosituhantisesta perspektiivistä.
Teos on Timo Kallisen ja Minna Ruckensteinin toimittama Rahan kulttuuri (SKS, 2009). Suosittelen!
Itse kolumni löytyy tästä linkistä.