Ärräpussitkaan eivät nyt auta

Poliitikot eivät voi enää väistää kysymystä, hyväksyvätkö he EU:n taloudellisen yhteisvastuun vai eivät.

Osallistun 30.9. Suomen Pankin järjestämään keskusteluun Euroopan keskuspankin mahdollisuudesta – tai kenties peräti velvollisuudesta – lieventää EU:n taantumaa.

Olen toki esittänyt EKP:n valtuuksien ja velvoitteiden laajentamista kirjassani Suuri kiristys. Pidän kuitenkin olennaisimpana, että euroalueen talouspolitiikka toimisi jämäkässä yhteistyössä, eikä olisi kansallisten (lue: Saksan) etujen sanelemaa kokonaisuuden vahingoksi.

Tavoitteellinen ja sitova yhteistyö on tietenkin sitä, minkä 99 prosenttia suomalaisista torjuu ”liittovaltiona”. Koska poliitikot eivät uskalla yrittää välttämättömästä mahdollista, yhteisvastuuta toteutetaan takaoven kautta – Euroopan keskuspankin toimin.

En yleensä vuodata kyyneliä keskuspankkiirien puolesta, mutta EKP:n mahdoton tilanne säälittää.

Poliitikot ovat ulkoistaneet vastuun Euroopan talouden elpymisestä EKP:lle. Siinä on kolme ongelmaa; vain kolme, mutta sitäkin suurempaa.

Ensinnäkin EKP on myöhässä, kuten olen moneen otteeseen sanonut. Siitä seuraa, että EKP ei voi juuri vaikuttaa rahapolitiikalla. Mutta senkin vähän, minkä voisi, Euroopan poliitikot torpedoivat.

Poliittisesta pelokkuudesta seuraavat juuri ne asiat, joita halutaan välttää. Ensiksikin pakollinen ja paljon laajempi yhteisvastuu kuin mihin olisi voitu hallitusti ja suunnitellusti edetä. Ja siitä seurauksena populistien ja euroskeptikkojen aseman vahvistuminen.

Narulla ei voi työntää

Radikaalikaan rahapolitiikka ei auta, kun Eurooppaa vaivaa kysyntälama. Kirjani julkaisutilaisuudessa maaliskuussa Lauri Holappa totesi, että ”narulla ei voi työntää”. Toinen keskustelijoista, Sixten Korkman, käytti kolumnissaan täsmälleen samaa kielikuvaa puoli vuotta myöhemmin.

Houre, harha, kestävyysvaje

Miten sellaisesta voi sopia, jota ei voi laskea?

”Valtio on vaatinut, että eläkepäätös vähentää Suomen kestävyysvajetta vähän yli prosentin verran bruttokansantuotteesta”, raportoi Helsingin Sanomat parhaillaan neuvoteltavan eläkeuudistuksen reunaehdoista.

Virke on suomen kieltä, mutta vailla mieltä.

Puretaanpa se osiin.

Valtio?

”Kun kansa saa vallan, kuka sen saa?" kysyi Paavo Haavikko. Nyt täytyy puolestaan kysyä, että kun valtio vaatii, niin kuka vaatii?

Asiayhteydestä käy ilmi, että asialla on valtiovarainministeriön (VM) virkamiesjohto, jota pääministeri tukee. Valtiovarainministeri on sen sijaan hiljaa. Vaatimus on tehty Antti Rinteen ohi, tai yli. Hän pitää silmät tiukasti kiinni, kunnes tilanne on ratkennut.

Kestävyysvaje?

Eläkeratkaisu on osa Jyrki Kataisen hallituksen ns. rakennepakettia, jonka toimeenpanosta päätettiin marraskuussa 2013. Alexander Stubbin hallitus päätti viime viikolla toimeenpanon vahvistamisesta.

Vähän yli prosentti?

Se on kiehtovasti samaan aikaan sekä täsmällinen että epätäsmällinen luku. Tämä kuvaa poliittisen taloustieteen sumeaa, utuista logiikkaa.

Viime marraskuussa VM laski, että Suomen talouden kestävyysvaje on 4,7 prosenttia bkt:stä. Työmarkkinajärjestöjen tehtäväksi oli määrätty sopimus, joka uskottavasti myöhentää suomalaisten keskimääräisen eläköitymisiän 62,4 vuoteen vuonna 2025 (nykyinen odote 60,9 vuotta).

Kun suomalaisen työura pitenee keskimäärin puolitoista vuotta, se huojentaa kestävyysvajetta 1,4 prosenttiyksikköä, VM kalkyloi.

Yhdeksän kuukautta myöhemmin, kun tehtiin Stubbin hallituksen paperi, VM oli pienentänyt kestävyysvajearvionsa 4,0 prosenttiin. Kaavamaisesti laskien myös eläkeratkaisuksi riittäisi 15 prosenttia vähäisempi vaikutus – tästä lienee saatu tuo tarkka, mutta epätarkka ”reilu prosentti”.

Mutta kaikki laskelmat nojaavat tukevasti ilmaan.

KUTEN VM:n arvioiden heilahtelu jo kavaltaa, kestävyysvajetta on mahdoton laskea. Ihan kuin ilmastonmuutoksessa, kukaan ei kiistä itse ongelmaa, mutta vaikutusten arviointi ja arvailu vaihtelee rajusti sen mukaan, kuka arvioi ja arvaa.  Kaikki luvut ovat perusteltavissa.

Kun hallitusta kasattiin keväällä 2011, arvioiden alaraja oli 0,5 prosenttia bkt:stä (Palkansaajien tutkimuslaitos) ja yläraja 8,0 prosenttia (OECD). Se, mikä luku valitaan, johtaa täysin vastakkaisiin poliittisiin johtopäätöksiin.

Kansantaloudellinen Aikakauskirja 2/2011

Hallitus nojautui VM:n arvioon 5 prosentin kestävyysvajeesta (jota mm. professori Pertti Haaparanta arvosteli äärimmäisen tylysti).*

Nostakaa eläkeiän ylärajaa!

Työmarkkinajärjestöt neuvottelevat eläkeratkaisusta, jonka pitäisi pidentää ihmisten työssäolovuosia. Samalla pienennettäisiin aukkoa, jonka väestön ikääntymisestä aiheutuvat kulut louhivat julkisiin menoihin, kestävyysvajetta.*

Ensimmäisenä mieleen tulee tietysti eläkeiän alarajan nostaminen nykyisestä 63 vuodesta vaikkapa 65 vuoteen. Tähän numerototemiin julkinen keskustelu onkin tarrautunut – varsinkin kun elinkeinoelämä kannattaa, ay-liike vastustaa sitä.

Vähemmän puhutaan eläkeiän ylärajasta. 

Loogistahan olisi siirtää nykyinen 63–68 –vuoden haarukka kokonaisuudessaan 65–70 vuoteen. Ylärajan nostoa puolestaan työntekijät kannattavat, mutta työnantajat vastustavat.

Kysymyksessä onkin alaston etujen taistelu. Työnantajat ovat onnistuneet kehystämään oman pyyteensä paljon paremmin ”kansalliseksi eduksi” kuin työntekijät.

Jos eläköitymisen alarajaa nostetaan, työntekijä on velvoitettu olemaan pidempään työssä. Sen sijaan työnantaja on yhä vapaa irtisanomaan iäkkäämpiä työntekijöitään, mikä on yleistynyt viime vuosina.

Toisin kuin monet luulevat, yleinen irtisanomisjärjestys ei suojaa pitkään talossa olleita – kuten Ruotsissa. Kiinnostavaa on, että ay-liike ei ole voimaperäisesti vaatinut eläkeiän noston vastikkeeksi pitkien työsuhteiden parempaa suojaa.

Jos näet virallisesti tavoitellaan ”työurien pidentämistä”, ei kai pitäisi sallia, että työnantaja väkivalloin tai painostamalla ne katkoo?