keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Ohjelmani demareille vuonna 1996

Vuonna 1996 SDP järjesti avoimen kirjoituskilpailun, jolla käynnistettiin periaateohjelman uudistustyö. 
Osallistuin ohjelmantekoon viettelevällä nimimerkillä Politiikka on tahdon asia - ja voitin kisan. Palkkion, 5000 markkaa, suoritin lyhentämättömänä verottajalle, kuten pitääkin. 
Kirjoitushanke on kuvattu kokonaisuudessaan Image-lehdessä ja kirjassani Viemärirotta (1998). Mutta koska aihe on ikuisesti ajankohtainen ja jotkut toverit ovat tekstiä kyselleet, julkaisen sen uudestaan. 
Ja tietysti voi pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos SDP olisi 1990-luvulla ottanut ohjelmani vakavasti.

Tulevaisuuden kohtalonkysymys:

Hallitsevatko markkinat kansalaisia vai kansalaiset markkinoita? 

URHO KEKKONEN julkaisi vuonna 1937 kirjan nimeltä "Demokratian itsepuolustus". Teoksen ydinajatus oli se, että kansanvaltaisten poliittisten liikkeiden on kyettävä puolustautumaan totalitarismia vastaan. Lähes kuusi vuosikymmentä myöhemmin "demokratian itsepuolustus" on entistäkin polttavampi haaste.
Nyt kansanvaltaa ei horjuta mikään ulkoinen uhka, kilpaileva pakkovallan aate, vaan politiikan sisäinen rapautuminen. Vaaleilla valitut edustajat ovat luovuttaneet valtaansa kansainvälisille markkinavoimille.
Rahoituksen ja kaupan markkinat ovat maailmanlaajuistuneet nopeasti 1970-luvulta alkaen, kun pääomien liikkeitä ryhdyttiin vapauttamaan kaikissa vauraissa teollisuusvaltioissa. Maailman valuuttamarkkinoiden

torstai 22. toukokuuta 2014

Talouskriisi on tasa-arvon kriisi



Eurovaaleissa on erityinen syy äänestää feministiä. Oikeistolaisen eurojohdon toteuttama julma talouskiristys on heikentänyt huomattavasti naisten asemaa Euroopassa.
Kriisimaille määrätty talouskuri on aina edellyttänyt rajuja ja nopeita leikkauksia julkisiin palveluihin. Euroopassa julkisen sektorin työntekijöistä 70 prosenttia on naisia.
Kun Euroopan Keskuspankki määräsi Irlannille kiristysohjelman vuonna 2010, julkisen sektorin työntekijöitä irtisanottiin 25 000. Jo sitä ennen heidän palkkojaan oli leikattu 15 prosenttia, lapsilisiä supistettu ja sosiaalimenoista vähennetty kolme miljardia euroa. Kaikki täsmäiskuja naisia vastaan, 
Euron vaikeudet saivat alkunsa Yhdysvaltain finanssikriisistä 2008. Havaintojeni mukaan Wall Street ja Lontoon City ovat naurettavuuteen asti machomaailmoja, joissa miehet taistelevat lauman johtajuudesta ja kunnioituksesta.
Lehmanin veljekset jättivät laskun työtätekeville siskoille. 
Taantuma on lisännyt sekä miesten että naisten työttömyyttä. Kyynisten ekonomistien mielestä tämä on "tasa-arvoa"– mutta lukujen takaa paljastuu toinen totuus. 
Miljoonat miehet ovat menettäneet työnsä teollisuudessa ja rakennusalalla. Naiset taas eivät pääse työuran alkuun tai palaamaan työvoiman piiriin. Naisten työvuosia hukataan moninkertainen määrä miehiin verrattuna.
Talouskriisi on ajanut Etelä-Euroopan naisia takaisin mieselättäjän armoille. Konservatiivien kiristyslinja on vahvistanut konservatiivista perhemallia.
Koska taantuma on sukupuolittunut, myös sen korjaamisessa on huomioitava tasa-arvo. 
Euroopan talous on saatava käyntiin määrätietoisella jälleenrakennuksen ohjelmalla. Samalla valtioiden on elvytettävä myös julkisia palveluja siten, että perheellisille naisille taataan pääsy työelämään ja hallitsemaan omaa elämäänsä. 

tiistai 20. toukokuuta 2014

Mitä teen Euroopan parlamentissa: neljä lupausta


Tilanne Euroopassa on sama kuin Suomessa 20 vuotta sitten. 1990-luvun alussa Ahon-Viinasen hallitus syvensi lamaa ja sai aikaan suurtyöttömyyden. Tarvittiin uusia voimia siivoamaan jäljet, palauttamaan luottamus ja käynnistämään jälleenrakennus.
performatiivinen
Nyt vallan pitää vaihtua myös EU:ssa. Leikkauslinjalla ja talouskurilla luotu lama saa luvan loppua. Nyt tarvitaan kasvua, investointeja ja työpaikkoja. Nuorille työtä, vanhoille turvaa - myös Suomessa.
1. Lupaan tehdä kaikkeni työllistämisen ja kestävän kasvun edistämiseksi. 
Eurokriisi ei ole velkakriisi, vaan pankkikriisi, kuten kerron uusimmassa kirjassani Suuri kiristys.
Eurojohto on vihdoin saanut aikaan sopimuksen pankkiunionista, jossa pankkeja valvotaan yhteisvoimin ja tarvittaessa myös puretaan. Se on ensimmäinen askel: seuraavaksi on saatettava voimaan Erkki Liikasen työryhmän esitys sijoituspankkien ja talletuspankkien erottamisesta.
2. Lupaan tehdä kaikkeni sen eteen, että finanssikriisi, joka alkoi 2008 ja jatkuu yhä, ei toistu. 
On arvioitu, että laillinen ja laiton veronvälttely vähentää EU-maiden tuloja peräti tuhat miljardia vuodessa, siis 2000 euroa jokaista EU-kansalaista kohti. Selvää on, että nämä varat tarvitaan eurooppalaisten julkisten palvelujen turvaamiseksi – myös Suomessa. 
Euroopan parlamentti on vaatinut veroparatiisien sulkemista ja yhteisiä toimia verovehkeilyn estämiseksi. Se on kova työ, koska finanssialan lobbareilla on pohjattomat taskut, mutta mahdollista, koska kaksi kolmesta veroparatiisista sijaitsee Euroopan unionista.
3. Lupaan tehdä kaikkeni, jotta verot maksetaan sinne, missä verotettava tuloskin on työllä saatu aikaan. 
Euroopan parlamentti tiukensi komission ilmastonsuojelupakettia siten, että siihen lisättiin maakohtaisesti sitovat tavoitteet uusiutuvan energian osuudelle sekä energiansäästön velvoitteet. Tiukat ympäristötavoitteet antavat Suomen teollisuudelle valtavan kilpailuedun. Ilmastopaketin neuvottelut jatkuvat ministerineuvoston ja parlamentin välillä.
4. Lupaan tehdä kaikkeni kunnianhimoisen ilmastonsuojelun eteen. 
Vaaleissa äänestäjä saa valita, jatkuuko kurjistus - vai alkaako kukoistus.
Äänestäjällä on valta päättää, että epätoivon Euroopasta tulee toivon Eurooppa.
Sen eteen teen kaikkeni.  

Lue lisää: www.timoharakka.fi

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Talouskuri jakaa kansan


”Usko talouskuriin vähenee”, otsikoi Helsingin Sanomat eilen (13.5.). Vaikka yli puolet suomalaisista on sitä mieltä, että leikkaukset ja veronkorotukset ovat oikea lääke Euroopan taantumaan, jo reilu neljännes ymmärtää, että talouksien kiristys vain pahentaa tilannetta.
Talouskuria ”jyrkästi” vastustavien määrä on kaksinkertaistunut viime kesään verrattuna. Tuolloinhan Suomen viestimissä ei vielä käytännössä lainkaan kyseenalaistettu Troikan (EU-komission, Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja Euroopan keskuspankin EKP:n) pakkotoimia Euroopan kriisimaissa. 
Maailmalla arvostelu oli yltynyt jo pitkän aikaa. Jopa Olli Rehnin eroa vaadittiin, joskaan Suomen media ei sitä havainnut.
Kriittisyyden kasvua en voi omia ärhäköiden tekstieni tai Suuri kiristys –kirjan ansioksi. Ensinnäkin meidän, joiden mielestä Troikka on aiheuttanut valtavaa ja tarpeetonta vahinkoa, joukkomme on yhä vaatimaton: kahdeksan prosenttia. Toisekseen olisi ihme, jos taloustuhon vääjäämätön todistusaineisto ei jo itsessään vakuuttaisi itsenäisesti ajattelevia ihmisiä.
Euroalueen talouskasvu on ollut negatiivista tai nollan tuntumassa jo neljättä vuotta. Laskujeni mukaan euroalue on menettänyt kansantuotetta Yhdysvaltoihin nähden 545 miljardia euroa.
Euroalueelle on tullut 10 miljoonaa uutta työtöntä viidessä vuodessa, ja työttömyysprosentti pysyy vuodesta toiseen yli 12 prosentissa – Kreikassa ja Espanjassa yli 25 prosentissa.
Luvattu kasvu ei koita, vaikka Olli Rehn on vuodesta 2011 säännöllisesti parempaa luvannut. Hän on tietysti oikeassa siinä, että joskus kasvu alkaa, mutta se tapahtuu EU-komission tuhotöistä huolimatta – ja odotellessa on tuhottu miljoonien ihmisten elämät.

On huomattava, että myös talouskurin kannatus on noussut. Epätietoisten joukko on supistunut, mielipide-ero on kärjistynyt.


Niitä, joiden mielestä kriisimaita pitääkin rankaista Saksan, Ranskan ja Britannian pankkien synneistä, on kaksin verroin verrattuna meihin, joiden mielestä kriisin 
pakkotoimet ovat surullinen luku Euroopan historiassa. 

Ensinnäkin euromaiden kansalaiset kustansivat satojen miljardien eurojen pankkituet, joiden ansiosta sijoittajien ei tarvinnut kantaa vastuuta riskeistään. Jokaisesta eurosta, jonka suomalaiset veronmaksajat lainasivat Kreikalle, 77 centiä päätyi pankeille.
Kansalaiset maksoivat pankkituen vielä toiseen kertaan selkänahastaan. Kreikassa saatiin aikaan jopa kansanterveydellinen katastrofi, kun terveysmenoista leikattiin 20 prosenttia. Irlannin julkiselta sektorilta irtisanottiin kymmeniä tuhansia työntekijöitä. Kaikkialla supistettiin sosiaaliturvaa rajusti.
On tehty tulonsiirto Wall Streetin miehille – Euroopan työtätekeviltä naisilta.
Tragikoomisinta tässä ideologisessa ihmiskokeessa on, että se oli turha. Kun kiristystä oli kestänyt kaksi vuotta, kriisi oli entistä pahempi. Vasta, kun Euroopan keskuspankki lupasi taata kaikkien euromaiden velat, jos tarvis tulee, korot lähtivät pysyvään luisuun, jota on nyt jatkunut pian kaksi vuotta. Paniikki väistyi, mutta kärsimys jatkuu.
Kolmas murhe koskee demokratiaa, joka oli jo entuudestaan surkealla tolalla EU:ssa. Troikalle myönnettiin valta puuttua itsenäisten jäsenmaiden sosiaaliturvaan ja työehtoihin, jollaiseen mikään EU-sopimus ei valtuuta. Suuria kriisiratkaisuja ei koskaan tuotu Euroopan parlamentin kansanvaltaiseen käsittelyyn, vaan sovittiin suurten jäsenmaiden itsekkäiden etujen mukaisesti.
Mutta kuten sanoin, enemmistö tulkitsee asiat toisin.
Ja se näkyy eurovaalien kannatusmittauksissa.

Vaikka useimmat myöntävät, että talouskuri on tuonut Eurooppaan sosiaalisen katastrofin, he myös väittävät, että vaihtoehtoa ei ollut. Tämä on tietysti palturia. Totuus on, että oikeunmukaisemmat vaihtoehdot sivuutettiin – sekä periaatteen osalta että toteutuksen suhteen.


Oikeistoliberaalit voivat tunnustaa, että tulos oli ja on karmea, mutta vaihtoehtona oli koko Emun hajoaminen. Tällä lailla voi tietysti aina suhteellistaa. Kansalaissodassa kuoli 30 000 suomalaista, mutta sentään koko kansa ei tuhoutunut.

On aina niin, että kun joku turvautuu TINA-perusteluun (There Is No Alternative), hän on heikoilla jäillä. Mutta tiedotusvälineille se kelpaa. EU-komissio nauttii erityistä immuniteettia. Suomalaiset toimittajat eläytyvät herkästi Olli Rehnin esittämiin puolusteluihin ja julkaisevat niitä lähes muutoksitta ominaan. Paavo Raution tuore kolumni (HS 11.5.) on vain yksi esimerkki.
Talouskriisin syentäjät komeilevat gallupien kärjessä. 
Kokoomuksen Jyrki Katainen hyväksyi valtiovarainministerinä Kreikka-paketin eli pankkituen. Keskustalainen komissaari pani toimeen epäonnistuneen kuriohjelman, jota hän tänä päivänäkin ylistää menestykseksi.
Sen sijaan Jutta Urpilainen kaatui – ainakin osittain – Kreikka-apuun, jota hän ja hänen puolueensa vastusti vimmatusti eduskunnassa keväällä 2010, mutta jota hän ministerinä joutui toteuttamaan. Edes 800 miljoonan euron vakuus, jolla Suomi ainoana EU-maana turvaisi saatavansa Kreikan vararikossa, ei vakuuta kansan enemmistöä. Eurokriisissä Musta Pekka jäi SDP:n käteen.
Vasemmisto on siis jäänyt tappiolle ratkaisevilla hetkillä, eikä ole onnistunut muotoilemaan vaihtoehtoaan selkeästi, voittamaan vastahakoista mediaa puolelleen, horjuttamaan tietämättömyyttä ja vankkoja asenteita.
Vasemmisto ei ole onnistunut herättämään – eikä aina edes itse osoittamaan – myötätuntoa eurokurin syrjäyttämiä kohtaan.

Rohkenen silti olla optimisti. Totuus voittaa lopulta.

Enää en ole yhtä yksin kuin viime kesänä, kun aloitin tutkimusmatkani Suuren kiristyksen syövereihin. Enää en saa vakavia vastaväitteitä, vaan väisteleviä katseita.
Minulle ei sanota: ”Ei, koska…”, vaan: ”Kyllä, mutta…”
En ole yksin. Meitä on muutamia, jotka ovat varmoja, että Euroopan poikkeustila, rahan vallankaappaus, Suuren kiristyksen vuodet jäävät historiaan häpeällisenä jaksona. Se, milloin tämä alennustila päättyy, on eurooppalaisten äänestäjien käsissä.
Urakka jatkuu.

lauantai 10. toukokuuta 2014

Kuningattareni koripallo


Muistan elävästi, milloin sytyin koripallolle. Se tapahtui ensimmäisessä ottelussa, jonka näin.
Vuosi oli ehkä 1974, ja luokan pojat olivat kertoneet, että illalla kannattaisi tulla koulun jumppasaliin. Suomen cupissa pikkukaupunkimme pojat isännöivät itseään Turun NMKY:ä, mestaruussarjan menestysjoukkuetta. Olin ihmeissäni, kun meidän miehet panivat kunnolla kampoihin rahaseuralle. Ahtaaseen saliin, ruokalan portaille ja pöydille pakkautunut väkijoukko vieläpä vaikutti vahvasti. Mylvimällä, tömistämällä, vislaamalla ja buuamalla osallistuimme peliin – ja käänsimme sen pinnan voitoksi viime hetkillä.
Oli tapahtunut koriksen ihme. Äänekosken Huima voitti, me kaikki voitimme. Vain koripallossa katsojat ovat koko ajan kentällä, ainakin Hiskinmäen koulun hikisessä luolassa.
Huima nousi 1975 mestaruussarjaankin yhtä hermoja raastavasti ja hiuksia nostattavasti. Hongan Matti teki voittokorin Lahtea vastaan viimeisellä sekunnilla. 
Sietämätön paine ja jännitys, sitten vapauttava purkaus. Vasta paljon myöhemmin tutustuin samaan ilmiöön aivan toisella elämänalueella.
Asiaan kuuluu sekin, että Matti ei ollut läheskään veljensä Mikon veroinen pelimies. Mutta yhden silmäräpäyksen ansiosta hänestä tuli paikallinen legenda.
Olen 40 vuoden aikana nähnyt satoja otteluita, ja tietenkin ymmärtänyt, että ratkaisun venyminen viime hetkeen on tuiki tavallista. Suosikkini San Antonio oli viime kesänä 28 sekunnin päässä NBA-mestaruudesta, mutta menetti käsittämättömästi viiden pinnan johdon ja lopulta pokaalin Miamille.
Ja vapun alla juoksin kaupungin halki Töölön Kisahalliin todistaakseni Helsinki Seagullsin nousua korisliigaan mutta viime hetkillä jäätiin Nokian jalkoihin.
Koris on hermopeli. Se ei kaltaiselleni eläytyjälle  ole koskaan varsinaisesi rentouttavaa. Mutta joka kerta se tunnekuohu koukuttaa.
Sydämeni takertui kerran koulun jumppasalin korisukkaan, eikä ole pääsyt irti.

Helsingin-vuosina Huiman pelejä tuli nähtyä harvakseltaan, mutta olin silti pettynyt, kun kotikaupunkini joukkue päätti luopua I-divisioonan sarjapaikastaan. Pienen penkkiurheilijan hiki ja kyyneleet oli vuodatettu turhaan. Vuosi toisensa jälkeen ruutuvihkoihin kirjatut tarkat tilastot olivat arvottomia.
Enkä voinut siirtää tätä hurmosta omalle pojalleni. Yllytin hänet harrastamaan koripalloa, mutta Helsingissä ei enää voinut mennä yhdessä huipputason peleihin.
Suomen suurimmassa kaupungissa, jonne jenkit koripallon aikanaan toivat, tämä pallopeleistä kaupunkilaisin ei enää elänyt. Koris alkoi pesäpalloistua: minun ikäluokalleni on käsittämätöntä, että kärkiottelu voi olla Loimaa vastaan Kauhajoki.
Yllätyin vähän itsekin, kun huomasin, että Huima oli jättänyt sydämeeni aukon. Sitä ei voi koskaan korjata, mutta jotain oli tehtävä.
Kun poikani junioriseura lähti kymmenen muun seuran kanssa perustamaan yhteistä, uutta pääsarjajoukkuetta, lähdin mukaan. ToPon vanhojen talousselkkausten takia tie huipulle on kivinen, mutta ehkä juuri se Seagullsin taistelussa viehättää. Ollaan altavastaajia, se on tuttua.
Seagulls nappasi lopulta paikan Korisliigaan. Huippupelit palaavat vanhaan, sopivasti kulahtaneeseen Kisahalliin. 
Nokia-ottelussa katsomo oli täynnä. Vaikka yleisö ei yltänyt lähellekään lapsuuteni Hiskinmäen älämölöä, joka sai etelän suurseurat parhaimmillaan paniikkiin, tunnelma oli tiivis.
Ja kun seurasin vieressä riehuvaa pikkupoikaa, joka kiljui pää punaisena vastustajan vapaaheittäjälle, hän tuntui heti tutulta. Siinähän olen minä.
Huiman naiset sentään menestyvät korisliigassa.


torstai 8. toukokuuta 2014

Occupy Brussels


Euroopan politiikan suuri ongelma on, että sitä ei ole.
Mistä aineksista kansalaismielipide muodostuu, jos EU:n kansalaisilla ei ole yhteistä foorumia, jossa keskustelua käydään? Sen sijaan on 28 valtion kansallinen media, jossa enimmäkseen meuhkataan siitä, onko kansallista etua riittävästi ajettu Brysselissä.
EU on kaikissa jäsenmaissa ulkomaa.
Entä miten kansalaisten tahto voisi vaikuttaa EU-politiikkaan? Euroopan parlamentti on ainoa EU-elin, johon kansalaiset valitsevat edustajansa suoraan. Vaikka sen osuus päätöksenteossa on lisääntynyt merkittävästi viime vuosina, se ei kykene ohjaamaan varsinaista valtakeskusta, komissiota, jolla on aloitemonopoli.
EU-vaaleissa kansalaisen tahto katoaa tyystin matkalla äänestyskopista päätöspöytiin. Demokratiavajeen takia äänestysprosentti jää matalaksi.
Näissä vaaleissa otetaan onneksi iso askel oikeaan demokratiaan. Eurooppalaiset puolueet ovat nimenneet kärkiehdokkaan, jota tarjotaan komission johtoon. Suurimpien ryhmien taistelupari on Jean-Claude Juncker (oikeiston EPP) ja Martin Schulz (sosiaalidemokraattien S&D).
Juncker oli pitkään pääministerinä Luxemburgissa, veroparatiisissa, joka estää veto-oikeudella EU:n toimet verokeplottelun ja harmaan talouden kitkemiseksi. Hän myös johti euroryhmää kriisivuosina 2008-2013, jolloin euroalue ajettiin taloushistorian pisimpään taantumaan, suurtyöttömyyteen ja sosiaaliseen katastrofiin.
Europarlamentin puhemies Martin Schulz ajaa täyskäännöstä nykyiseen kiristyslinjaan. On siis mahdollista, että kansalaisen tahto johtaa viimein tarkoitukseensa. Samalla myös vaalien voittajat joutuisivat, kuten pitää, vastuuseen lupauksistaan.
Euroopan kiristyspolitiikka on synnyttänyt poliittisen vastavoiman – puolueiden ulkopuolelle – Espanjassa, Portugalissa ka Kreikassa. Espanjan Indignados–liike (Suuttuneet) valtasi julkisia tiloja 58 kaupungissa. Madridin keskustan Puerta del Solilla majaili parhaimmillaan 30 000 nuorta lähes kahden kuukauden ajan. Liike levisi myös Atlantin yli: Occupy Wall Street –leiri perustettiin New Yorkissa lokakuussa 2011.
Arabikevät tuli Eurooppaan. Ammattiyhdistysväki ja tulevaisuudeton nuoriso nousivat yhdessä vastarintaan. Mutta nyt leirit on purettu. Kadut ovat tyhjiä. Mitä suuttumuksesta jäi?
Olen miettinyt paljon, miten Euroopan perinteinen, bysanttilaisen byrokraattinen päätöksenteko voisi kanavoida kansalaisten kapinaa. Miten katujen ja torien ääni kuuluisi Brysselin lasitorneihin?
Helppoa vastausta ei ole. Suuttunut nuoriso ei luota puolueisiin ja valtahallintoon. Se ei valitse itselleen johtajia eikä edustajia. Se ei välttämättä edes äänestä.
Vaikka katujen karnevaali on hiljentynyt, työ jatkuu uusissa, radikaaleissa sosiaalisissa liikkeissä, jotka puolustavat pankkien uhreja - häädettyjä, velkaantuneita, köyhdytettyjä. Niille kansalliset poliitikot ovat vihollisia, kansalliset parlamentit pahuuden pesiä.
Mutta tässä paikallinen ja globaali voivat löytää toisensa. Oikeistoliberaalien kiristyspolitiikka on koko Euroopan tauti, joten lääkekin on eurooppalainen. Euroopan parlamentista voi löytyä kumppani kansainväliselle vastarinnalle. Se voi olla keskustelun ja yhteistoiminnan foorumi, jossa kansalaisten tahdosta tulee todella Euroopan politiikkaa.
Occupy Brussels. Occupy Frankfurt. Vallataan Euroopan valta.