Kylmä rinki 20 vuotta sitten: Suomen EU-jäsenyysneuvottelujen loppuratkaisu

Päivä on pitkä, pidennetty - ja niin on tämä tekstikin. Miksi Suomen EU-jäsenyys

melkein kaatui tulppaaniriitaan.

Scrapies! Scrapies!

Scrapies! Mikä helvetin scrapies!

Pangalos saa aiheen uuteen teatraaliseen kohtaukseen, kun Suomen paperit tulevat 

myöhässä. Hän kieltäytyy aluksi ottamasta niitä käsittelyynkään.

Kaiken lisäksi lista on liian pitkä.

Sitä mukaa kun asioita on saatu etenemään, eteen ilmaantuu yhä uusia kysymyksiä. Puran 

kanssa neuvoteltuaan Härmälä on palauttanut listalle muun muassa lammastaudin, 

scrapiesin. Myös Haavisto vaatii, että kaikki mahdolliset maatalouden epäselvät 

yksityiskohdat pysyvät papereissa. Varmuuden vuoksi.

Te pidätte meitä pilkkananne, Pangalos arvelee. Nyt Suomi vaatii Pangalosia perehtymään 

EU:n eläinlääkitysmääräyksiin ja lampaiden siemennesteen viennin siirtymäaikoihin.

Sundbäck pysyttelee viileänä, mutta Satuli ja Liikanen ovat harmissaan.

Pangalosilla on kaikki syy tulkita, että suomalaiset eivät pääse keskenään sopuun siitä, 

mistä oikein neuvotellaan. Pangalos on oikeassa pauhatessaan, että suomalaiset eivät 

haluakaan ratkaisua. Siltähän se näyttää.

Vanha brittiläinen eurodiplomaatti on muistellut, että juuri maatalousbyrokraatit ovat 

neuvottelijan painajainen — etenkin kun ne pääsevät saarnaamaan eläintaudeista. Kaikki 

muu on vähäpätöistä, kun taipumattomat evankelistat paasaavat kalkkunoiden 

rinotrakeiitista tai tarttuvasta laryngotrakeiitista: neuvottelun sijaan huoneessa tapahtuu 

fysiikan kirjoista tuttu "legendaarinen vastustamattoman voiman törmäys elottomaan 

esineeseen". Pöytälevy kutsuu väsynyttä päätä.

Vaikka muskettisoturit ovat yleensä järkähtämättömän yksimielisiä, nyt maatalousmiehet 

erottuvat diplomaateista. Maatalousmiehet tuijottavat sinänsä tärkeisiin 

erikoiskysymyksiin. Diplomaattien mielestä asioilla on tärkeysjärjestys, ja molempien 

osapuolten velvollisuus on pitää neuvottelu vauhdissa.

Suomen täytyy joustaa, etsiä ratkaisuja aktiivisesti, osoittaa halukkuutta.

Nyt Pangalos menettää toivonsa. Suomi siirretään jäähylle.

Kuka avaa pään?

Tupo-neuvotteluista on tuttua se, että kukaan ei halua olla ensimmäinen, kun pelätään 

että seuraava saa paremman sopimuksen. Mutta samaan aikaan pelottaa, että jos naapuri 

saa tavoitteensa täyteen, itsellä kasvaa paine hyväksyä heikommatkin ehdot.

Suomen neuvottelukuntaa painaa, pelottaa ja ahdistaa se, että EU on arvellut Suomen 

kypsyvän ensimmäisenä.

Suomi ei tahtoisi olla ensimmäinen. Se vaikuttaisi turhan innokkaalta, eritoten kepun 

silmissä. Ja sitten kaikki epäilevät, että on vaadittu vähemmän kuin toiset, jos saadaan 

ensimmäisenä suostumus. Aina joku viisastelee, että olisi pitänyt vielä kiristää.

Helppohan se Helsingissä on neuvotella.

Suomalaiset vilkuilevat koko ajan huolestuneina, miten Ruotsi etenee. On ehdottoman 

välttämätöntä, että Suomi ei joudu tyytymään millään tavoin huonompaan sopimukseen 

kuin Ruotsi.  Eli kääntäen: Ruotsi ei saa saada parempaa sopimusta kuin Suomi.

Siksi Haavisto tuohtuu, kun Ruotsi saa hänen mielestään "kohtuuttoman hyvät edut".

Haaviston suuttumus "Ruotsin kohtuuttoman hyvistä eduista" on tunnetasolla 

ymmärrettävä: Suomen kärsiviä torppareita ei haluttaisi auttaa, mutta Ruotsille syydetään 

ilmaista rahaa.

Loogisesti katsoen rahat, jotka Ruotsi saisi, eivät olisi Suomelta pois. Päinvastoin. Jos 

Ruotsi saa pyytämäänsä rahaa maataloustukena, todennäköisesti Suomikin saa mitä haluaa.

Ruotsin siivellä sopiminen on tietysti nöyryyttävää. Vaikka Suomi saisi pronssimitalin, se 

kaivertaa, että Ruotsi saa kultaa. Taas.

Nyt EU keskittyy Ruotsiin.

Suomalaisia rangaistaan odotuttamalla. Äkkiä suomalaiset eivät ole ajoituksen herroja, 

vaan joutuvat sopeutumaan muiden tahtiin. He palaavat tappamaan aikaa huoneisiinsa 

3-26 ja 3-27. Ministerit kehotetaan yöpuulle. Nyt ei tapahdu enää.

Suomalaiset pelkäävät, että EU:lle riittää menestykseksi Ruotsin jäsenyyssopimus. Että 

Unioni todella haluaa Ruotsin — Norja ja Suomi tulkoot, jos ehdot kelpaavat.

Painajaismaisin vaihtoehto on, että Ruotsi tekee kaupat, ja Suomi joutuu palaamaan 

viikon päästä, tai myöhemmin, kun into, vääntö ja tilaisuus ovat väljähtyneet. Ehdot eivät 

ainakaan paranisi.

Maatalousmiehet jäävät murehtimaan huoneeseen. Sundbäck ja Liikanen sinkoilevat 

kolmannen ja viidennentoista kerroksen väliä kuin flipperikuulat. Selvittääkseen, onko 

Ruotsilla sittenkään rohkeutta edetä. Osoittaakseen, että Suomella on tahtoa ja yritystä.

Salolainen ja Liikanen yhyttävät Jacques Delorsin 15. kerroksen kuppilassa, joka muistuttaa

itäeurooppalaisen hotellin baaria. Liikanen selvittää, että kynnyskysymyksiä ei ole enää 

monta, jos EU vain liikahtaa vastaan.

Salolaisen pitkästä kokemuksesta on hyötyä baarissa, hän kaveeraa keskeisten 

ministereiden kanssa. Mutta varsinainen neuvottelu roikkuu yhä enemmän virkamiesten 

varassa.

Sundbäck laatii esikuntineen kannanottoja ja suojalausekkeiden muotoiluja, joita hän 

esittelee Williamsonille ja Troyanille.

Mutta virallisia tapaamisia ei ole enää sovittu, kaikki pysyvät epätietoisuudessa. Vaikka 

diplomaatit yrittävät pitää neuvottelua käynnissä, takaraivoon hiipii epäilys, josko kaikki 

on pelkkää sijaistoimintaa.        

Vaikka Pangalos on koko ajan puhunut "basaarista", ostoksia ei voi tehdä, ennen kuin paikalle saapuu Euroopan Mattokauppias.

Kun Jacques Delors saapuu maanantai-iltana kymmenen aikaan ensimmäisen kerran 

Charlemagneen, käytävät kohahtavat. Kaikki osaavat arvata, että nyt tapahtuu jotakin 

merkittävää. He eivät tiedä, että sillä hetkellä neuvottelut pelastuvat.

Delors ratkaisee ongelman samalla tavoin kuin kaikki ongelmat viimeisten kymmenen 

vuoden aikana.

Rahalla.

Kun Delors aamupäivällä onnistui suostuttelemaan ministerineuvoston luopumaan siirtymäkausimallista, säästöön jäi paljon rahaa — vientituki, jolla unioni olisi korvannut 

uusein jäsenmaiden viljelijöille kotimaan hinnan ja eurohinnan välisen eron. Loppupäivän 

hän on avustajineen lyönyt lukuja laskimeen.

Delors on painostanut budjettikomissaari Peter Schmidhuberin etsimään rahaa. 

Budjettiosasto, joka on siihen asti surrut EU:n budjettissa ammottavaa miljardin ecun 

vajetta, hämmästyy, kun Delors kaivaa 750 miljoonan ecun potin jaettavaksi kaikille 

neljälle hakijamaalle Pangalosin parhaaksi katsomalla tavalla.

Pangalos katsoo parhaaksi tarjota Ruotsille puolet Delorsin rahoista: 375 miljoonaa ecua, 

reilut 2,3 miljardia markkaa neljälle vuodelle. Siihen mennessä Ruotsille on esitetty budjettihuojennusta 3,7 miljardia markkaa, joista puolet ensimmäisenä jäsenyysvuonna.

Ruotsalaisia maanitellaan. Tien raivaaminen luvataan palkita. 

"Om vi skall vara plog", EU-suurlähettiläs Lars Anell merkitsee muistiin, "skall vi ha bra 

betalt."

Ruotsi on nyt puolivälissä Wibblen asettamaa tavoitetta.

Mutta ruotsalaistenkin on vaikea tehdä päätöstä, pään avaaminen pelottaa. Joku pääsee 

moittimaan liiasta innostuksesta.

Neljän aikaan Ruotsi palaa palaveriin, ja tinkaa 500 miljoonaa ecua. Se on virhe. Pangalos 

ilmoittaa tylysti, että hänellä ei ole valtuuksia tehdä kauppoja. Neuvottelut keskeytyvät. 

Ruotsalaisia kaduttaa ahneus, olisivathan he voineet hyvinkin tyytyä tarjoukseen.

Nyt he ovat puolestaan joutumassa odottavalle kannalle, muiden armoille. Samalla on 

ilmennyt täysin odottamaton kriisi: Britannia vastustaa julmetusti Ruotsin maitokiintiöitä.

Kenelläkään ei ole aavistusta miksi, mutta pääministeri Carl Bildt yrittää saada John 

Majoria puhelimeen jostain päin Yhdysvaltoja.

Myös neuvotteluvaltuuskunnan sisäinen mandaatti elää.

Ministereiden on hyväksyttävä kaikki kaupat, mutta he eivät käytännössä neuvottele. 

Ei sovi heidän arvolleen kierrellä tinkimässä talvirenkaita. Tiistaiyön varsinaiset 

neuvottelut käydään käytävillä, kuppiloissa, nurkkauksissa, missä hyvänsä sopivassa 

sopessa, neljän avainvirkamiehen kesken.

Kun päädytään umpikujaan, ministerineuvosto kääntyy komission meklareiden 

Williamsonin ja Troyanin puoleen, jotta he löytäisivät kiertoteitä. Suomalaisista Sundbäck 

ja Liikanen ovat niitä, jotka hakevat päätyökseen ratkaisuja, sovittelevia muotoiluja ja

kompromisseja.

Nelikko on tavallaan samalla puolella; heitä yhdistää tavoite pitää neuvottelu liikkeessä. 

Sundbäck ja Liikanen haluavat löytää mahdollisuuksia vielä silloinkin, kun ministerit ovat jo

pakkaamassa laukkujaan. Eiväthän ministerit epäonnistu, vaan he.

He ovat tulkkeja, jotka kääntävät päämiestensä ukaasit ja ultimatumit diplomatian ja 

lakitekstin kielelle, joustavalle, froteenpehmeälle. Molemmat kaksikot yrittävät kääntää 

vastapuolen viestit omaan käsitekehikkoon, ja vastaavasti muovata omat sanomansa 

termeihin ja muotoiluihin, jotka istuvat toisten näkökulmiin.

Sundbäck ja Liikanen tietävät, mitkä muotoilut eivät istu acquis´n järkeilyyn, ja mitkä 

signaalit sähköistävät minkin jäsenmaan. Williamson ja Troyan taas oppivat suomalaisten

kynnyskysymykset.

Mutta kuka määrittelee reunaehdot, silloin, kun virkamies vaatii: "Sano nyt suoraan, mistä 

se todella on kiinni!"

Maatalousmiehelle lampaan sperma voi olla kynnyskysymys, mutta diplomaatti tietää, 

että öiset istunnot eivät ole pelkkä masokistinen kansanperinne: niiden tarkoitus on tehdä

mahdollista mahdottomasta, sovittaa sovittamattomat ristiriidat. Kaikki pehmenevät ja 

kypsyvät. Pikku detaljit peitetään ison sudin reippailla vedoilla.

Sekä komission kaksikko että suomalaisduo pelkäävät, että tilaisuus menetetään nyt, 

vääntö herpoaa, ja nyt väkisin nujerretut ongelmat kimpoavat uudestaan esiin. Eikä siinä 

kaikki, kotoiset poliittiset paineet siittävät vielä uusia, nyt tuntemattomia kärhämiä.

Sopimus on tehtävä nyt, he tietävät, mutta eivät voi pakottaakaan.    

Diplomaatit joutuvat väistämättä venyttämään valtuutustaan. He joutuvat lupailemaan 

ministerin puolesta. Joskus he saavat selostaa ministereille jälkikäteen sen, mitä komissiolle

on epävirallisesti ehdotettu.

Salolaisen suostuttelu ei ole vaikeaa, koska hän tahtoo sopimuksen. Haavistossa, sfinksissä, 

on oma lukemisensa. Hän ei koskaan sano kyllä. On erotettava ein eri sävyt.

Jos Haavisto mutisee, että "en minä tätä kyllä hyvänä pidä", se tarkoittaa, että idea on 

vietävissä eteenpäin.

Vaikeinakin hetkinä kokonaisuus nytkähtää aina yhden nikaman eteenpäin.

Kunnes kello lyö kaikki.

Epätoivon ensimmäinen aalto iskee kolmen jälkeen aamuyöllä.

Suomalaiset ovat tavanneet Pangalosin, mutta kokous on ollut innoton ja tahmea.

Kohta ruotsalaistenkin neuvottelu pysähtyy. Itävalta ei etene, Norja ei edes halua.

Hakijamaiden valtuuskunnat havaitsevat, että jokaisen tilanne on yhtä hämärä.

Suomalaisneuvottelijat eivät saa edes ruokaa.

Ydinviisikko on joko liikkeessä tai lukkojen takana, niin että eväät eivät ehdi heille saakka. 

Kukaan ei ole erikseen huolehtinut muonituksesta.

Käytävillä norkoilevalla turhalla joukolla ei ole muutakaan tekemistä kuin mussuttaa kaikki

eteen osuvat täytetyt europatongit. Suomalaisetkin pääsevät syömään Itävallan ja Ruotsin 

kuormasta.

Kolmen aikaan leviää huhu, että edustustosta on tuotu evästä. Sämpyläkori ei koskaan ehdi

kolmanteen kerrokseen, kun joku onneton jättää sen lehdistön tiskille. Avustajat ja 

toimittajat tyhjentävät sen nopeasti.

– Oikein herkullista, suomalaistoimittaja kuvailee. – Kinkkua ja juustoa, tuoretta leipää. 

Otin saman tien kaksi.

Jälkikäteen hän päivittelee: – Jumalauta, mä söin Sundbäckin sämpylät!

Lehdistöbaarista loppuu ensimmäisenä syötävä jo puolenyön jälkeen, ja kohta juotavakin.

Rautaesirippu vedetään tiskin yli.      

Lehdistöaula muistuttaa entistä erehdyttävämmin kehitysmaan lentoasemaa, johon 

rähjäiset, köyhät pakolaiset leiriytyvät viikkokausiksi odottamaan poispääsyä. 

Vaaleanruskeille keinonahkasohville on mytätty takkeja, muovikasseja ja salkkuja, 

sanomalehdet on varisteltu lattialle. Kuvaajat ja toimittajat torkkuvat miten kuten roskien

ympäröimänä, olutpullojen, tyhjien kahvikuppien ja täysien tuhkakuppien keskellä ja 

tuhkakupeiksi joutuneiden kahvikuppien.

Kuka on valunut sohvalla puoli-istuvaan asentoon, kuka etsii unta Nuori Werther 

-asennossa pää käsivarteen painettuna, kuka oikoisenaan varastaa koko sohvan, jalat 

ohikulkijoiden väistettävänä.

Aika ei vain kulu, kellot eivät tunnu kulkevan, aamu ryömii kolostaan aivan liian hitaasti.

Epätoivo on tihkunut alas lehdistön karsinaankin, jossa harva uskoo satumaiseen 

läpimurtoon. Ehkä ihan väsyneisyyttäänkin. Moni haluaa vain nukkumaan. Svenska 

Dagbladetin etusivun otsikko tietää:

Sopimus odotettavissa aikaisintaan ensi viikonloppuna

Vapaavuori yrittää mennä valtuuskunnan huoneeseen hakemaan takkiaan, mutta häntä ei 

päästetä sisään; ministerit neuvottelevat. Hän harhailee ala-aulaan, jossa toimittajat 

torkkuvat tai jauhavat tyhjänpäiväisyyksiä. Kerrankin komission pikkuvirkailija saa 

selvittää Lomén sopimuksen pienimpiäkin hienouksia suopealle kuulijakunnalle. 

Vapaavuori pummaa tupakkaa vahtimestarilta. Hän on kalpea, kuin kärsisi 

hapenpuutteesta.

Kemppinen ilmestyy hissistä neljän jälkeen, ja yrittää urheasti keksiä tiedotettavaa. 

Hän arvelee, että puolen tunnin päästä on jokin neuvottelu. Ministerineuvoston kokous 

venyy, ja Kemppinen tulee uusine arvauksineen: kahden tunnin sisällä tapahtuu.

Ehkä. Jotakin.

      

Kolmannen kerroksen ankeilla, ahtailla, ilmattomilla käytävillä laahustaa tyhjäkatseisia 

hikisiä miehiä rypistyneissä puvuissaan. Tuoleissa lojuvien housut liimantuvat persvakoon. 

Parrat ovat ajamatta, hampaat pesemättä. Rutistuneet muoviset kahvimukit ja pahviset

 lautaset kasaantuvat nurkkaan juoma-automaatin aluskasvillisuudeksi.

Suomen huoneissa vallitsee synkeä hiljaisuus. Jopa Härmälän ja Liikasen vitsipajatsot 

on tyhjennetty.

Odotuttaminen nöyryyttää, nöyryyttäminen suututtaa. Ollaan Pangalosin panttivankeja.

– Jos neuvottelut olisi lähetetty suorana lähetyksessä TV:ssä, 99,9 prosenttia kansasta 

vaatisi neuvottelijat heti kotiin, Härmälä murisee.

Härmälä juputtaa, että scrapies ei suinkaan ole mikään pikkujuttu, Suomi on ainoa 

Euroopan maa, jonka lampaat eivät ole saastuneita. Nyt, jos spermaa ja alkoita saa vapaasti 

tuoda Suomeen, niin -

Virkamiehet kuuntelevat hajamielisinä, voipuneina. Härmälä mutisee, että hän teurastaa 

ensimmäisen sairastuneen lampaan ja syöttää sen neuvotteluvaltuuskunnalle.

Aamun lähestyessä väsyneet ja hermoherkät virkamiehet alkavat huvittua Härmälän 

lammastauti-intoilusta. Kun  joku vain sanoo sanankin "scrapies", alkaa vastustamaton 

hihitys.

Toivottomuus iskee suomalaisiin, eikä edes hamarapuolella.

Ministerineuvosto on kokoontunut puoli viidestä lähtien, aamu sarastaa parin tunnin päästä,

monta asiaa on auki, hyvä tahto on kulutettu loppuun. Epäonnistuminen on varmaa.

Joka neuvottelijalla on kännykkä taskussa, jolla voi hälyyttää miehen oikeaan paikkaan, 

mutta nyt nallet eivät ole pirisseet pitkään aikaan.

Nyt neuvottelijat rikkovat sanattoman tabun, ja alkavat jutella vakavissaan siitä, että 

lähdetään kotiin. Toiveikas Salolainen joutuu antamaan periksi, tympääntynyt Haavisto ei 

muuta ole odottanutkaan. Jotkut ovat aidosti — mutta salaa — huojentuneita.             

Ministereiden lentoa ei enää siirretä eteenpäin. Helsinkiin soitetaan tieto, että Haavisto ja 

Salolainen tulevat Finnairin aamukoneella 9.55. Kaksinkertainen antikliimaksi: he palaisivat

epäonnistuneista neuvotteluista, eivätkä ehtisi edes presidentinvaihtojuhlallisuuksiin.

Sundbäckin, Liikasen ja Satulin on vaikea niellä tappiota. Toisin kuin jääräpäisemmät, jotka 

antavat nöyryytyksen tunteiden sumentaa kirkasta järkeilyä, he ovat varmoja, että viikon 

lykkäys lykkää sopimusta vielä edemmäs. Ainakaan se ei parane.

Ei auta. Valtuuskunta päättää laatia lausunnon ja lehdistötiedotteen neuvotteluiden 

keskeytymisestä.

Sundbäckin muotoilee lausunnon, jossa suomalaiset toteavat lyhyesti, että neuvotteluita 

ei ole mahdollista jatkaa, koska EU:n kannat eivät ole riittäviä Suomen 

vähimmäisvaatimuksiin nähden. Suomi pahoittelee tilannetta.

Myös ministerineuvoston jäsenet ovat väsyneitä, erityisesti Pangalos, joka on yrittänyt 
tuupata kaikkia neljää neuvottelua eteenpäin.

Itävallan vaatimuksista troikka ja komissio ovat saaneet aivan erilaisen kuvan: ilmeisesti

itävaltalaisetkaan eivät tiedä mitä haluavat. Pangalos myöntää, ettei ymmärrä mitään 

Suomen bysanttilaisesta maataloustukijärjestelmästä, ja pyytää Steichenia selostamaan 

tilannetta. Selonteon jälkeen kukaan ei ymmärrä. Ruotsin tapaus on helpoin ymmärtää 

mutta vaikein hyväksyä.

Erityisesti Alain Lamassoure vaatii, että hakijoiden on joko hyväksyttävä tarjoukset tai 

lähdettävä kotiin. Ruotsille ei enää ecuakaan. Suomelle ei enää prosenttiakaan.

Ympyrässä istuvat ministerit ovat perin juurin tympääntyneitä. Willy Claes, joka on yhä 

uupunut Afrikan-matkansa jäljiltä, ehdottaa, että yritetään ensi viikonloppuna uudestaan. 

Ei tästä mitään enää tule. Lamassoure on samaa mieltä, samoin Irlannin Dick Spring ja 

enemmistö.

Kinkelin on pitänyt palata Bonniin kahdeksan koneella. Liittokansleri, joka saa raportin

neuvotteluista parin tunnin välein, kehottaa Kinkeliä jäämään ja järjestämään sopimuksen. 

Kinkel pyytää muilta, ei, vaan vaatii, että yritetään kerran vielä. Williamson ja Troyan 

nyökyttelevät.

Muut antavat periksi, mutta Pangalos ei saa valtuutta antaa myönnytyksiä. Siispä koska 

hakijat jököttävät jääräpäisesti vaatimuksissaan, sopimusta ei tule.

Kun ministerit poistuvat salista kuudelta, 15. kerroksen rappusilla nuokkuva  Suomen 

EU-edustuston vahtimies havahtuu. Hän hakkaa kiiruusti kännykkäänsä Liikasen numeron.

Kolmannessa kerroksessa suomalaiset oikovat solmioita. Kohta tulee kutsu Pangalosin luo.

– Olette ihan kuin venäläiset!

Theodoros Pangalos vyöryy unisten suomalaismiesten päälle kuin kiehuva laava.

Teidän kanssanne on mahdoton neuvotella. Teihin ei voi luottaa. Aina uusia vaatimuksia.

Te olette ihan kuin venäläisiä!

Theodoros Pangalos äkseeraa Suomen ministereitä sitä ankarammin mitä tyrmistyneempiä 

nämä ovat. Haavisto ja Salolainen arvelevat puheenjohtajan menettäneen lopunkin järkensä,

koettelemus on ollut lihavalle miehelle liikaa — miksei Claes tartu Pangalosia vasemmasta, 

Kinkel oikeasta käsivarresta, sillä aikaa kun van den Broek ja Steichen pujottavat 

pakkopaidan?

– Epäluotettavia kuin venäläiset. Ei tule mitään!

Mutta ministerit ja komissaarit ovat vaiti, kun Pangalos purkautuu, oksentaa sappensa ja

suuttumuksensa. Sundbäck on tyyni. Haavisto ja Salolainen ovat järkyttyneitä. Herrat 

ministerit eivät ole ennen joutuneet simputettaviksi, solvattaviksi — heidät on yllätetty, he

jähmettyvät paikalleen, eivät osaa nousta ja lähteä, ainakaan yhtä aikaa.

Neuvottelut ovat päättyneet.

Kinkel ja Claes toivottelevat lopuksi laimeasti, että jospa vielä katsottaisiin. Williamson 

vetoaa kaikkien yrittäjähenkeen. Suomalaiset ilmoittavat selkeästi, että heillä on yhä tahto 

koettaa ratkaisua.

Pangalos puistelee päätään. Hänellä on edessään suomalaisten lista, siihen on palannut, kuin peräpukama, yksi ja sama saamarin asia, joka piti haudattaman jo aamuyöllä: 

Scrapies.

Ennen Suomea Ruotsin Ulf Dinkelspiel ja pääneuvottelija Frank Belfrage ovat istuneet 

Pangalosin pulpetissa. Dinkelspiel tarjoaa kompromissiehdotusta, samanlaista jota Suomi 

ei saanut aikaisemmin läpi:

Let´s split the difference.

Tämä ratkaisee Ruotsin jäsenyyden, jos kohta kukaan ei sitä silloin tiedä.

Päin vastoin. Kolmannen kerroksen käytävällä kaikki hakijat laulavat samaa kertosäettä: 

mennään kotiin. Norjalaiset lähtevätkin.

Suomalaisvaltuuskunta pakkaa papereitaan tuohtuneena.

Kreikkalaisten johdolla ei maataloussopimusta tehdä, vaikka rukoilisivat, saatanat.

Voimasanat kimpoilevat käytävillä. Pangalos on hullu, mahdoton, tasapainoton, öykkäri, 

sika mieheksi.      

Haavisto on järkyttynyt munaskuita myöten. Salolainenkin on vaisuna.

Kivikasvoinen Sundbäck arvelee tilanteen mahdottomaksi. Diplomaattienkin tunteet ovat 

sekavat, väsymyksen hämmentämät.

Tuohtuneimpia ovat ne, jotka eivät olleet edes paikalla. Niilo Jääskinen on sydämistynyt: 

näin ei Suomea sovi käsitellä!

Härmälä kihisee sappea. Hänen mielestään ministereiden olisi ilman muuta pitänyt nousta 

ja lähteä huoneesta, eikä niellä nöyryytyksiä.   

Häpeää vain lisää käytävillä kulkeva legenda, että Ruotsin Dinkelspiel oli marssinut ulos 

maanantai-iltaisesta neuvottelusta, kun oli saanut tarpeekseen Pangalosin uhkailusta. 

Tosiasiassa Dinkelspiel vain ilmoitti lähtevänsä pöydästä, jos EU ei halua neuvotella 

vakavasti — ja kokous jatkui.

Mutta suomalaiset ihailevat Dinkelspielin ryhdikkyyttä. Jumalauta —

— ruotsalaisilla on enemmän ylpeyttä kuin Härmän miehillä!

Isänmaan kunnia on myyty.

      

Virkaanastujaisiinsa valmistautuva Martti Ahtisaari saa puhelun aamiaispöytään vähän 

ennen kahdeksaa Suomen aikaa. Jäsenyyssopimusta ei näytä tulevan, Erkki Liikanen kertoo. 

Sama on Sundbäckin viesti Esko Aholle.

Suurlähettiläs on ilmoittanut tilanteen myös Erkki Tuomiojalle, joka kääntää huokaisten

kylkeä sängyssä. Samassa hotellissa majaileva mtk:n Pohjala saa myös uinua rauhassa.

Brysselissä lehdistöaulan kello lähestyy seitsemää. Espanjan ulkoministeriön tiedottajan 

tilannearvio on ytimekäs: Grán confucíon — iso hämminki.

Reijo Kemppinen tulee keräämään nuhjuisilla sohvilla makoilevia unisia, hikisiä 
toimittajiatiedotustilaisuuteen. Ministereiden lehdistötiedote on valmis, ratkaiseva 
kokous on päättynyt sekasortoon. Kemppinen antaa ymmärtää, että neuvottelijat 
ilmoittavat kotiinlähdöstä. Kukaan ei ole yllättynyt.

Kemppinen johdattaa toimittajien karavaanin toisen kerroksen lehdistöhuoneeseen.

Kolmisenkymmentä toimittajaa hakee oman oranssisen muovituolinsa suorakaiteeksi 

asetettujen pöytien ympärillä. Valkoharsoiset verhot suodattavat yhä Brysselin tihkuista 

hämärää.

Odotetaan viisi minuuttia, kymmenen. Pääneuvottelijoita ei kuulu. Kemppinen vilkuilee 

kelloa hermostuneesti. Tiedottaja alkaa näpelöidä kännykkää, mutta ei saa tietoa. 

Kun parikymmentä minuuttia on kulunut, nalle vinkuu. Sieltä tulee määräys:

– Hold your horses.

Pangalosin rooli on pelattu. Troikalla ei varmaan ole ollut synkronoitua strategiaa, 
mutta hyvän ja pahan poliisin osat ovat jakaantuneet luontevasti. Pangalos väsyttää ja 
ärsyttää, Kinkel ymmärtää ja taivuttaa.

Viimeinenkin haukkapala kreikkalaisten luottamuksesta on syöty. Kauan se elikin, 

ensimmäisestä lauantain tapaamisesta laskien 64 tuntia. Candidessa Voltaire hirtättää 

tri Panglossin jo sivulla 37.

Pangalos ehdottaa, että Kinkel miehineen ottaa aloitteen käsiin.

Kun jokainen suomalainen on varma kotiinlähdöstä, Kinkel soittaa ja pyytää kohteliaasti 

audienssia. Kun saksalainen istuu Salolaisen ja Haaviston kanssa tutkimassa Suomen 
listaa, Kemppinen saa määräyksen peruuttaa lehdistötilaisuus.

Sen kerran kun Kemppinen saa järjestää lehdistötilaisuuden.

Lähtiessään Kinkel vakuuttaa tekevänsä kaiken mahdollisen Suomen asian edistämiseksi. 

Ei mitään sen dramaattisempaa. Seuraavaksi Kinkel menee Ruotsin huoneeseen, sitten 

Itävallan.

Mutta Poliittisen Tahdon vierailu on ministereille äärimmäisen tärkeä, henkilökohtainen, 

korkean tason kohtaaminen. Pangalosin moukaroinnin perään se kohottaa myös 
itsetuntoa, tekee tärkeäksi taas.

Kinkelin käynti huojentaa suomalaiset. Vihdoinkin Suomen ystävä! Järjestyksen mies, ja 

luterilainen!

Aholle ja Ahtisaarelle soitetaan heti uudet uutiset.

Suomen ystävän, kesävieraan, kunniahärmäläisen hansaliittolaisen käynti kääntää mielet 

kokonaan ympäri, täydestä masennuksesta äärimmäiseen optimismiin. Nyt arvellaan, että 

ystävällinen suurvalta järjestää sopimuksen parissa tunnissa.

Ministereiden lentoja lykätään vain viisi tuntia: nyt varataan liput belgialaisyhtiö Sabenan 

koneeseen 14.35.

Puolivirallinen tavoite on kello 11 Brysselin aikaa. Olisi komeaa, jos sopimus ehtisi 

valmistua ennen presidentinvaihdosta. Sitä toivoo ainakin Liikanen.

Suurlähettiläs soittaa heti  kahdeksan jälkeen presidentti Koivistolle, ja kertoo, että 

"vakavat poliittiset voimat ovat nyt tekemässä sopimusta." Sopimus tulee nyt tai ei 
koskaan. 

Koivisto on samaa mieltä ja lähettää terveisiä, että ratkaisu on tehtävä, jos tilaisuus 

tarjoutuu.

Liikanen kysyy presidentinvaihdoksen aikataulua. Koivisto sanoo lähtevänsä 
Mäntyniemestä Linnaan parin tunnin kuluttua, ja sieltä saman tien eduskuntaan.

– Sehän on 10.45 täkäläistä aikaa, Liikanen sanoo. Sopimus voi hyvinkin tulla siihen 

mennessä.

– Tämähän vaikuttaa puheiden sisältöön, jos täällä tulee ratkaisu, Liikanen sanoo, ja 
lupaa soittaa ennen yhtätoista.

Sitä puhelua Koivisto ei koskaan kyllä saa.

Tiistaiaamuna neuvotteluilla ei ole enää virallista hahmoa, sapluunaa.

Suomi ja Saksa neuvottelevat, ja Saksa vie tuloksen ministerineuvostolle. Mitään ei enää 

panna suoraan paperille. Kinkel lupaa jotakin, tai virkamies kertoo ratkaisun syntyneen. 

Valtuuskunta ei enää kokoonnu, vaan ministerit soittavat suoraan Helsingistä lupia ja 

mielipiteitä.

Neuvotteluvaltuuskunnan sihteeri Kare Halonen koettaa tuskaisesti tulkita erilaisten 

lappujen töherryksiä, numerosarjoja ja jopa äkkiä sutaistuja ameeboja, joista voi hyvällä 

tahdolla hahmottaa Suomen kartan ääriviivoja.

Suulliiset, epämääräiset lupaukset ovat voimassa vain niille, jotka ovat paikalla. 

Osoittautuu, että niiden kirjaaminen jälkeenpäin sopimukseen tuottaa kovia tuskia.

Maatalouden cap-tuki ja siirtymäkorvaukset on lyöty lukkoon. Samoin aluetuet. 

Williamson, Troyan, Sundbäck, Liikanen ja Satuli laativat tahoillaan versioita 

suojalausekkeista. Ajatus ei vain enää tahdo kulkea, virkkeiden muotoilu ja niiden 
kaikkienrivinvälistenkin merkitysten ymmärtäminen vaatii pinnistelyä.

Kosonen on neuvotellut kaikesta rakennerahastojen tuesta, paitsi 5a-rahasta, maatalouden

kehittämistuesta. Hän kysyy maatalousneuvottelijoilta, paljonko rahaa on odotettavissa. 

2,8 miljardia viidessä vuodessa, hänelle kerrotaan, 500 miljoonaa ensimmäisenä 

jäsenyysvuonna.

Kosonen laskee summat yhteen ja ilmoittaa luvut Helsinkiin, jossa rahoja jakavat 
ministerit Mauri Pekkarinen ja Ilkka Kanerva viestivät tyytyväisyyttään.

Samaan aikaan Saksan diplomaatit ryhtyvät vapaapalokunnaksi. Von Plötz, Bitterlich ja 

Trumpf rientävät kertomaan suomalaisille, miten mitkäkin jäsenmaat suhtautuvat 

vaatimuksiin, ja mikä heistä on kompromissin ääriraja. He kertovat, minkä maan 

diplomaatit tulee milloinkin "hoitaa".

Kun suomalaiset ryhtyvät analysoimaan von Plötzin tuomaa tietoa, saksalainen jää 

kuuntelemaan ja kommentoi — suomeksi. Von on naimisissa suomalaisen naisen kanssa, 

ja puhuu kieltä sujuvasti. Myöhemmin häntä pitää pyytää poistumaan huoneesta, jotta 

Suomen valtuuskunta voi neuvotella keskenään rauhassa.

Nyt vasta väsymys alkaa todella kiertää tylsää puukkoaan neuvottelijoissa — varsinkin 

ulkorenkaan sakissa, jolla ei enää ole osaa eikä käsitystä tapahtumista.

Aamupäivän edetessä avustajat alkavat torkahdella tuoleihin, seinää vasten, 
ikkunalaudalle.

Ne, joita tarvitaan, eivät nuku, vaikka ovat valvoneita ja nälkäisiä.  Henkinen paine on 
niin kova, ettei kukaan ajattelekaan unta tai ruokaa. Tai pelko, huoli, hätä, jotka pitää 
häätää mielestä, ruveta sijaistoimintaan; käydä läpi papereita ja papereita ja papereita...

Lauseita, numeroita ja sarakkeita, sanat loikkivat riviltä toiselle, vaihtavat maisemaa, 

aivan uusia salaisia merkityksiä, numerot tuikkivat mustina pilkkuina valkoisesta 
paperista,kieppuvia tähtiä, hyppivät silmille kuin kekäleet...

Ei saa nukkua!

Minuutit matavat, mitään ei tapahdu, mutta mikä hyvänsä hetki voi olla se historiallinen, 

ratkaiseva, vapauttava, tähtihetki. On pakko pysyä valppaana, ettei vain historia yllätä 

housut kintuissa!

Korvissa soi, päässä humisee, ajatukset takkuuntuvat, mieli harhailee, mutta suonissa 

syöksähtelevä adrenaliini pitää miehet vainoharhaisen valppaina.

Jousenkireät miehet eivät pysty rentoutumaan. Hermot ovat hypänneet pintaan, sydän 

takoo, pikkuasiatkin säpsähdyttävät.

Kello kymmenen Ruotsi jättää Pangalosille virallisestikin kompromissitarjouksensa. 

Hetkeä myöhemmin Carl Bildt soittaa, hän on vihdoin saanut Britannian ulkoministerin 

Douglas Hurdin langalle, ja tämä on luvannut järjestää maitokiintiöt. Samaan aikaan 

ruotsalaisille supsutellaan, että esitys mennee läpi.

Jacques Delors on ilmestynyt rakennukseen. Kaikki arvaavat, mitä se merkitsee.

Ulf Dinkelspiel piipahtaa naapuriin, Suomen huoneeseen. Hän kertoo, että Ruotsin 

sopimus saattaa valmistua. Onko Suomella, hän kysyy kohteliaasti, jotakin sitä vastaan?

Ei toki. Suomalaiset onnittelevat hillitysti.

Ministerineuvosto kokoontuu jälleen, pitkästä aikaa, yhdentoista jälkeen. Ministerit 
ovat huonotuulisia valvomisesta ja odottelusta, ei heilläkään ole ollut muuta tekemistä 
kuin roikuskella paikalla.

Kinkel painostaa kollegoita hyväksymään Ruotsin tinkauksen. Ei se saa kaatua 60 

miljoonaan ecuun. Komissio vahvistaa, että uudet jäsenet saadaan budjetin puitteissa.

Kello 11.40 Dinkelspiel kutsutaan viidenteentoista kerrokseen, ja puolilta päivin Ruotsin 

jäsenyys on valmis.

Charlemagnen konttorikolossi on hohdottomin mahdollinen ympäristö riehakkaalle 

festivaalille. Ruotsalaistyttö kipittää kolmannen kerroksen käytävällä, sylissä pullo 

Lanson Black Label -sampanjaa, ja korkea lasipino, jota hän leualla tukee. Yksi pullo, 

yhdeksän lasia. Ja yksi muki suolapähkinöitä.

Tiistaina puoliltapäivin, Ruotsin sopimuksen ratkettua, Suomen sopimus ratkeaa.

Kreikkalaiset pyytävät Kinkeliä käymään läpi Suomen viimeiset ratkaisemattomat asiat. 

Sundbäck ojentaa Kinkelille neljän kohdan listan: 85 prosenttia vuoristotukea, sokeri- 
ja maitokiintiöt sekä markkinahäiriöiden suojalauseke.

Kinkel lupaa, että tuki on vuoristotukea. Jälleen suullisesti. Siitä aiheutuu piintyvin ja 

pitkällisin tulkintariita komission kanssa. Lopulta acquis´n vartijat pakotetaan 

sommittelemaan selitys, jonka mukaan direktiivi 75/258:n 3 artiklan 5 pykälän 

yleisperustelua "eräistä erityishaitoista kärsivistä alueista" sovelletaan Etelä-Suomeen.

Ruotsi kinuaa vain rahaa. Se saa maatalouden sopeuttamistueksi naamioitua 

jäsenmaksupalautusta reilut miljardi ecua neljässä vuodessa, 6,4 miljardia markkaa.

Ruotsille tyrkytetty ja Ruotsin lypsämä lisäraha on piilotettu yhtä taitavasti kuin kameli 

maton alle. Toisena jäsenyysvuotena Ruotsi saa "asteittain alenevaa" maatalouden 

siirtymätukea yli kaksi kertaa enemmän kuin ensimäisenä.

Suomi ei pyydä rahaa, vaan oikeutta.  Suomalaiset ovat vedonneet todellisiin tarpeisiin 
ja ongelmiin, vaatineet EU:lta periaatteiden muutosta, ymmärrystä ja sopeutumista. 
Mutta Bryssel ei ole kihlakunnanoikeus.

Suomalaiset uppoutuvat juristeriaan. Jahka säännöt on muutettu, isketään laskimeen 

kertoimia ja saavutetaan toivottu määrä rahaa.

Kun Ruotsin rahavaade on ratkaistu, Delorsin rahoista jäljelle jäävän 315 miljoonan ecun 

potilla rahoitetaan Suomen toiveet. Luvatun lfa:n korottaminen vuoristotueksi maksaa 

EU:lle enintään 100 miljoonaa ecua neljässä vuodessa.

Suomi pääsee kyllä tavoitteeseensa, Ruotsin veroiseen sopimukseen — ellei parempaankin.

Suomi saa 1995-1998 pari miljardia vähemmän suoraa Big Bang- tukea kuin Ruotsi, mutta 

reilummin muita tukiaisia. Suomi voi saada EU:sta — olettaen että on valmiutta itse 
maksaa useista hankkeista valtaosa — yli 21 miljardia markkaa neljänä ensimmäisenä 

jäsenyysvuotena.

Mikä tärkeintä: Ruotsi ei saa juuri enempää.

Sokeririidan Suomi taas lopulta häviää. Neuvottelussa Suomi antaa reilusti periksi, mutta 

saa kiintiön tingittyä 144 000 tonniin, kun ensin yöllä väsynyt Steichen on sotkenut 

sarakkeet ja laskenut isoglukoosin mukaan raakasokerikiintiöön, virhe tarttuu 

ministerineuvoston virkamiehiin ja 11 000 tonnin ylimäärä jää voimaan — vajaaksi 

kuukaudeksi.

Antti Satuli palaa vetämään draftaajia huhtikuun 7. päivänä, muotoilemaan epämääräistä 

poliittista sopimusta lakitekstiksi. Lamassoure ei missään tapauksessa suo Suomelle 

viekkaudella hankkimaa ylimääräistä neljää Pulmu-pakettia per kansalainen. Se on 
ainoana asiana auki ainoalla hakijamaalla vielä viisi päivää myöhemmin, tiistai-iltana 
12.4. kello 21. 

Sopimus on saatava painoon seuraavana päivänä, jotta Euroopan parlamentti pääsee 

käsittelemään sitä sovitun aikataulun mukaan. Suomen jäsenyys siis kaatuisi sokeriin.

Satuli saa Aholta luvan antaa Pulmut pakon edessä. Alivaltiosihteeri sanelee pöytäkirjaan

paheksunnan menettelytavoista, ja siitä, ettei pidetä sovitusta kiinni.

Isolla on varaa virheisiin, koska se voi ne voimalla oikoa, pienellä ei.

Koko Suomen uusi strategia — lfa-alueen tinkiminen sadasta 92:een ja tyytyminen 85:een 

— perustuu siihen, että vastakauppana saadaan lupa pysyviin kansallisiin maataloustukiin 

koko Suomen peltoalalle.

Sundbäck ja Satuli  hiovat kansallisen maataloustuen artiklaa 141 Williamsonin kanssa 

koko tiistain, myös Bitterlichin ja von Plötzin. EU-virkamiehet halusivat rajata 

tukioikeuden vain "siirtymäajaksi", mutta suomalaisdiplomaatit onnistuvat vesuroimaan 

sanan pykälästä pois.

Nyt Suomi saa jakaa tukea, mikäli "liittymisestä aiheutuu vakavia vaikeuksia". Suomi 

ilmoittaa tulkitsevansa pykälän pysyväksi oikeudeksi.

Suomalaisten toiveikas tulkinta on aika pitkälle menevä, semminkin kun sopimuksen 

koko maatalousosaston perusehto on, että  kaikki poikkeustoimet päättyvät vuoden 2000 

lopussa.

Syksyllä 1994 Suomi ilmoittaa haluavansa jakaa "vakavien vaikeuksien" tukea jo 

ensimmäisestä liittymispäivästä lähtien. Komissio tulkitsee järkeenkäyvästi, että pitäisi 

ensin katsoa, tuleeko vaikeuksia.

Joka tapauksessa maa- ja metsätalousministeriö kaavailee jo nyt 400 miljoonan markan 

tukea vuonna 1997 ilmestyvien vakavien vaikeuksien korjaamiseksi. Kovasta yrityksestä 

huolimatta vaikeuksia ei sittenkään voiteta, koska summan suunnitellaan jo nyt kasvavan 

vuosittain, yli miljardiin markkaan vuosituhannen vaihteessa.

On Suomen venytetty tulkinta oikeutettu tai ei, on komission asia myöntää lupa 
kansallisiin tukiin tai ei.

Kuten neuvottelijat jo Brysselissä hoksaavat, koko Suomen peltoala, myös etelän 

nollatukialue, saadaan tukiaisten piiriin ympäristötuen avulla. Ympäristöministeri Sirpa 

Pietikäinen yrittää turhaan syksyllä tehdä ympäristötuesta ympäristötukea — maa- ja metsätalousministeriö lieventää tuen ehtoja niin, että sitä voidaan käyttää alkuperäiseen tarkoitukseensa. Kun on pohjoinen tuki, on oltava myös eteläinen tuki.

Neuvottelijat siis onnistuvat tavallaan vähimmäistavoitteessa, jos kohta jää aina 
poliittisten päättäjien vastuulle soveltaa tukipykäliä luovasti ja survoa tulkintansa läpi 
myös komissiossa.

Mutta kansallisen tuen suojalauseketta suomalaiset eivät saa vaihtokauppana lfa-

prosentista tinkimisestä. Suomalaiset vain tyytyvät vähän vähempään, kun saksalaiset 

vaativat vastaantuloa.

Heikki Haavisto on huojentunut keskustan puheenjohtajan terveisistä.

Kun neuvottelut ovat nyt uudestaan liikkeellä, Esko Aho on kehottanut käymään ne 
loppuun.

Ei mitään narinoita siirtymämalleista. Vähimmäistavoitteet on saavutettava: oikeus 
maksaa koko maahan maatalouden ja elintarviketeollisuuden tukea sekä vuoristo-lfa:ta 
melkein kaikkialle.

Samaan aikaan, kun diplomaatit viilaavat suojalausekkeiden muotoiluja, ministerit istuvat

huoneessaan ja sopivat niiden käytännön sisällöstä, miljoonista.

Heikki Haavisto ryhtyy aamulypsyyn, varmistamaan ehtoja, joilla keskusta voi hyväksyä 

sopimuksen. Hän on tehnyt listan.

Haavisto tähdentää moneen kertaan, että maatalouden rahoitusratkaisu on EU-rahoituksen 

ja kotimaisen tukipaketin kokonaisuus, ja se voidaan hyväksyä vain, jos hallitus ja eduskunta

latovat pöytään reilut sopeutusmiljardit.

Salolainen suostuu.

Haavisto sitoo Salolaista elintarviketeollisuuden sopeutustukeen. Hänen tukilistassaan 

on meijereitä, teurastamoita, muita jalostuslaitoksia. Puhutaan miljoonista. Esimerkiksi 

Lounais-Suomen osuusteurastamon tytäryhtiöineen on saatava 100 miljoonaa markkaa.

Salolainen suostuu.

Ensimmäinen lupaus johtaa toukokuun lopussa hallituksen yöneuvotteluihin, joissa Esko 

Aho pyyhkii Salolaisella Smolnan parketit. Vaikka EU-ratkaisun ansiosta kotimaista 

rahoitusosuutta voisi jopa pienentää, keskusta tiristää yli viisi miljardia lisää vuoden 

1994 tasoon.        

Tosin tällä kertaa keskustan prässäys uhkaa kaataa myös keskustan johtaman hallituksen, 

kun maatalouspaketti voittaa äänestyksen kokoomuksen eduskuntaryhmässä vain kahdella 

äänellä. Vastakkaisen tuloksen varalle demarit ja kokoomus ovat jo vaivihkaa viritelleet 

uusia hallitustunnusteluja.

Viikon kuluttua Salolainen joutuu eroamaan kokoomuksen puheenjohtajan paikalta.

Jälkimmäinen lupaus ei toteudu, vaikka jopa Iiro Viinasen mielestä lso-tuki on pikkuraha. 

Julkisen mylläkän jälkeen ilmenee, että lso tuottaa jopa voittoa, eikä tarvitse apua. Kun

elintarviketeollisuuden tukiaisia jaetaan tammikuussa 1995, summat ovat paljon odotettua pienempiä; lso saa vain seitsemän miljoonaa, ja Karjaportti suurimman potin, 15 
miljoonaa.

Neuvottelujen jälkeen Haavisto lupaa Salolaiselle "mtk:n kultaisen ansiomerkin".

Se olisi ironinen kunnianosoitus miehelle, joka suuressa lähetystehtävässään antoi 

maatalousmiesten kaataa hänet pikkupolitikointiin.

Lopulta koko sopimus oli kaatua tulppaaneihin. Leikkokukat viivyttivät muutoin valmista 

sopimusta vielä kuusi—seitsemänkin tuntia.

Williamson aamuyöllä laatima muotoilu markkinahäiriöiden suojalausekkeesta ei kelpaa

hollantilaisille ja espanjalaisille. Jos vapautetuilla elintarvikemarkkinoilla ilmenee vakavia 

häiriöitä, niihin voidaan puuttua — paitsi jos ne koskevat leikkokukkia tai viinejä, hedelmiä 

ja vihanneksia.

Suomalaiset ovat valmiit kompromissiin: viineihin ei tarvitse puuttua.

Heikki Haaviston reaktio aamupäivän ministerikokouksen vaateeseen on jyrkkä. 

Poikkeustuotteiden luetteloa hän ei hyväksy.

Närpiön tomaattien esitaistelija, liikenneministeri Ole Norrback ryömii lankoja pitkin 

Brysseliin, ja vaatii puutarhaviljelylle samaa suojaa kuin muullekin. Muutoin Ruotsalainen kansanpuolue aiheuttaisi hallituskriisin ja estäisi EU-jäsenyyden.

Ministerineuvoston väki kysyy ihmeissään, tulppaaneihinko se kaatui. Suomalaisilla on 

hankala asema: he eivät voi hyväksyä minkäänlaista kompromissia. Iltapäivällä Liikanen 

selittää Delorsille, miten erityisen herkkä ala on. Itävalta ja Norja ovat tiukkoina myös.

Suomalaiset eivät voi muuta kuin istua huoneessa, rauhoitella Norrbackia ja odottaa. 

Espanja luopuu iltapäivällä vaatimuksesta. Viimein alkuillasta ministerineuvosto saa 

sovittua viimeiset kuusi riviä, jotka olivat jäsenyyden esteenä. Jos tulee maatalouden  kauppahäiriöitä, uusi jäsenmaa voi valittaa komissiolle, joka päättää vuorokauden sisällä "aiheellisiksi katsomistaan suojatoimenpiteistä".

Tästä tosiaan riideltiin.

Tiistaina, 1. maaliskuuta 1994, kello 17.54 David Williamson astuu ulos ministerineuvoston kokoushuoneesta, näyttää Sundbäckille ehdotusta artiklasta 147. Valtiosihteeri tietää, että 

luonnos on riittävä.

Jäsenyys tapahtuu, se on totta.

Tämä on Pertti Edward Salolaisen suuri, suurin hetki.

Salolainen harppoo touhukkaana käytävällä, takki auki, solmio sykkyrällä ja pakkaa 
samallasalkkuaan. Jopa Heikki Haavisto hymyilee autuaasti hississä.

Ministerit odottavat 14. kerroksen käytävässä, napittavat takkinsa ja Salolainen oikoo 

solmion.  Kello 18.25 he astuvat Saksan valtuuskunnan huoneeseen ja lyövät kättä päälle 

Klaus Kinkelin kanssa.

Kello 18.30 Pangalos saattaa Salolaisen ministerineuvoston saliin kuin paraskin ystävä, 

Haavisto tulee perässä. Salolainen kättelee iloisesti Delorsin, sitten muut. Suomen 

ministerit asettuvat maireiden komissaarien viereen, puheenjohtajaa vastapäätä,  Haavisto 

ja Steichen hymyilevät toisilleen erityisen sydämellisesti.

Salolaisen on kerta kaikkiaan mahdoton pidättää onneaan, kun hän istuu Delorsin viereen.

Haavistokin on iloinen, suorastaan hohottaa Steichenin juttua. Salolainen laittaa salkun 

pöydälle, takaa hiipii Sundbäck ja kerää sen vaivihkaa pois.

Salolainen ottaa taas reiman vissyhuikan. Muut Suomen neuvottelijat ryhmittyvät 

ministereiden taakse henkivartija-asentoon, kädet ristiin rinnalle — Härmälä, Kosonen, 

Satuli, Sundbäck ja kauimmaisena Liikanen.

On hetken sekava tungos. Salolainen kirjoittaa tunnelmat heti muistiin.

Salolainen pitää lyhyen puheen, ja säteilee onnea ja lämpöä.

Tätä lyhyttä hetkeä varten hän on uhrannut kaiken, ja uhraakin. On jotenkin aseistariisuvaa, 

että Salolainen ei pysty, ei osaa, ei halua peittää villiä riemuaan valtiomiehen levollisiin, 

tyyniin eleisiin. Tämä on hänen kliimaksinsa.

Mikään muu ei merkitse kuin tämä suuruuden tuokio, jonka hän on nähnyt tuhannesti 

peilin edessä, ja jota käy tuhannesti läpi myöhemminkin. Muu saa mennä, ja meneekin.

Salolainen on humaltunut historiallisen hetkensä ainutkertaisuudesta, hän näkee itsensä 

ikuistuneena uutiskatsauksiin dokumenttielokuviin, tietosanakirjoihin, hakuteoksiin, 

lastenlastensa ja lastenlastenlastensa koulukirjoihin...

Viis politiikan merkityksettömistä voitoista ja tappioista, jotka haihtuvat uutisista 

pakinapalstoille, poliittisista muistelmista innottomiin graduihin ja lopulta isänmaan 

alaviitteiksi. Mikään hinta ei ole liian kova, että pieni mies voi seistä suurmiehen 

puujaloilla, vaikka hetken, vaikka huojuenkin.

Salolainen on sankarinsa. Kuin Frank Capran elokuvissa.

Mutta kenties hän todistaa samalla, että suurmiesten aika on ohi, historiaan jäävien 

mieskunnon osoitusten, korvaamattomien yksilöiden, sankaruuden, näköispatsaiden. 

Ehkä hänen nimensä unohdetaan; hän vain sattui olemaan paikalla, se senkertainen 

poliitikko, sen pakollisen sinisen puvun täyte.

Kenties häntä ei palkitakaan. Häntä, joka heittäytyi benji-hyppyyn ilman narua, niin 
yhdelle asialleen uhrautuen, että hallitus hylkäsi eikä nimittänyt komissaariksi, ei edes 
oma puolue nimittänyt komissaariehdokkaaksi — koska hän ei halunnut sotkea suureen 
asiaansa pientä politiikkaa, kyseenalaistaa aatteen pyhyyttä matalamielisellä 
omanvoitonpyynnillä.

Kenties 20 vuoden päästä muistetaankin joku muu. Kyyniset kansalaiset eivät usko

sankaripoliitikkoihin, ne etsivät puhtaan otsan takaa ahnetta ajatusta, ja jos eivät löydä 

— pitävät vain tyhmänä. Poliitikot halutaan poliitikkoina.

Luultavasti Suomen EU-jäsenyydestä muistetaan henkilö takaoikealta, tahallaan 

EU-virkamiesten väliin kätkeytynyt mies, joka on viimeiset viisi vuotta opetellut 

intensiivikursseilla kahlitsemaan liian helposti ryöstäytyvän hymynsä, kuohitsemaan 

liian nokkelan kielensä, hakeutumaan seurueen keskipisteestä ulkoreunalle, panemaan 

kynttilän vakan alle joka ilta —

— ja yhtenä aamuna hän heräsi Suomen ensimmäisenä EU-komissaarina.

–  Kuvat olisivat mukava muisto tästä urakasta, Pertti Salolainen hymyilee, eiks olis, 
hän hakee muilta miehiltä kannustusta.

Ei missään tapauksessa, kauhistuu Erkki Liikanen ja kieltää jyrkästi valokuvaajia ja 

TV-kameroita tulemasta edustuston saunaan. Kuvaajat maanittelevat, Salolainen myöntelee, 

Liikanen estää ehdottomasti ja tylysti.

Suurlähettiläs ei todellakaan halua Salolaisesta ja Haavistosta kuvaa, jossa he reteinä 

skoolaavat saunassa. Miltä se näyttäisi, hän selittää kiihkeästi, kuva keski-ikäisistä miehistä 

lauteilla, kännäämässä ja hurraamassa omaa Eurooppaansa, uusia valloituksiaan. Kuva 

herraeliitin juhlista kiertäisi mediasta mediaan, vainoaisi jokaista ikuisesti.

Tulevina kuukausina miehet muistivat Erkki Liikasta iltarukouksissaan.

Salolaisen riemukkuutta ei paljon häiritse, vaikka tämä suurhetki jäikin ikuistamatta. 

Saunassa miehet yrittävät vähän remuta, puolipakosta — joku suunnittelee "Pangaloksen 

ystävien kerhoa", hoilataan epävireisesti "Kallavesj" -laulun sävelellä: Pangaloooooss....

Pangalooooosss...

Väsyneet miehet eivät saunassa kauan remua. Haavisto ottaa torkut. Muutkin alkavat 

sipata jo kahdesta oluesta, ja kymmenen aikaan miehet painuvat hotelliin. Nukkumaan, 

juhlan kunniaksi.

– Elämäni halvin edustustilaisuus, Liikanen hykertelee.

Naisten saunaa ei tarvitse lämmittää.

Saunatunnelma on matala siksikin, että neuvottelijat huomaavat menettäneensä melkein 

puoli miljardia markkaa vuosittain.

Kun neuvottelijat kerääntyvät tiistai-illansuussa edustustoon ynnäämään sovittuja summia,

he havaitsevat, että maatalouden lfa-tuet sisältyvät sittenkin rakennerahastoihin. 

Kosonen on aamulla luullut, että Suomi saa 454 miljoonaa markkaa hänelle kerrotun

summan lisäksi.

Hemilä, Mäkinen ja muut olivat tarkastaneet asian monta kertaa, ja olleet aivan varmoja, 

että epäsuotuisten alueiden tuet maksetaan maataloustukena. Nyt lfa-rahat lohkaisevat 

5a-tuesta ja kuutostuesta yhteensä lähes puoli miljardia markkaa joka vuosi.

Kaikki yökausien prosenttien tinkaaminen on ollut turhaa.

Jos epäsuotuisten alueiden tukea olisi saatu koko maahan, tai 92 prosentin alueelle, se 

olisi syönyt rakennerahastoja vain entistä enemmän. EU-neuvottelijat ovat tienneet 

tämän koko ajan.

Eikka Kosonen epäkiitollinen tehtävän on ilmoittaa asiasta muille.

Sundbäck on laskuvirheestä tyrmistynyt. Huono ja hämärä asia, tällaista ei saa tapahtua.  

Muutkin ovat epäuskoisia. Salolainen ja Haavisto manailevat pettyneinä.

Mauri Pekkarinen käy seuraavat päivät kuumana, hänhän on menettänyt satoja miljoonia 

markkoja. Häntä on huijattu. Hänet nolataan. Hän ei olisi suostunut kauppaan, jos olisi 

tiennyt.

Suomalaisministerit yrittävät urheasti avata neuvotteluja uudestaan seuraavina viikkoina, 

kun he palaavat Brysseliin. Haavisto sanoo lehdistötilaisuudessa —  jonne lopulta olen 

löytänyt hortoiltuani aikani eurokorttelien sateessa — komission "osoittaneen ymmärrystä" suomalaisten väärinkäsitykselle.

Sitten hukattu puoli miljardia unohtuu armeliaasti, kunnes se mainitaan jälleen joulukuussa 

Helsingin Sanomissa. Hallitus päättää yrittää neuvotella rahat takaisin.

– On ihanaa olla puhtaassa paidassa, parta ajeltuna, Pertti Salolainen summaa tunnelmat lehdistötilaisuudessa.

Nääntyneet miehet saavat ensimmäisen kerran sämpylän eteensä lehdistötilaisuudessa. 

Salolainen kykenee näykkäämään vain pienen palan

Salolainen kiittää lämpöisesti Klaus Kinkeliä sopimuksen survomisesta, mutta ei mainitse

kreikkalaisia. Hän saa onnittelusoiton Helmut Kohlilta. Carl Bildt on jo ehtinyt julkisesti 

osoittaa kiitollisuutensa liitokanslerille.

Esko Aho soittaa Haavistolle ja onnittelee. Ministerin synkkyys sulaa huojentuneeksi tyytyväisyydeksi. Hymy käy kuitenkin vain kääntymässä, apeus palaa. Jopa viivasuinen 

Härmäläkin moittii ministeriä turhasta murheellisuudesta.

Suomalaiset häviävät aina, silloinkin kun voittavat.

Ruotsin valtiovarainministeri Anne Wibble saa kansanpuolueen toimistossa 

kansallissankarin vastaanoton. Puoluetoverit heittävät hänet hurraten ilmaan. Onnellinen 

Wibble luonnehtii sopimusta "hyvin hyväksi". Suomessa Paavo Väyrynen julistaa heti, 
että maatalousratkaisu ei riitä, pitää neuvotella uusi, parempi sopimus. Kaikki arvaavat, 
kenen  johdolla.       

Ruotsin pääministeri hehkuttaa, että sopimus on "kuin jääkiekkokulta". Suomen 

pääministeri vähättelee, että neuvottelutulos on "vain pohja sopimukselle".

Lausunto on tilanteessa kovin pikkusieluinen. Se on keskustan puheenjohtajan viesti 

kentälle, ei valtiomiehen visio Suomen kansalle.

Aho on tietysti tavallaan oikeassa. Haavisto murehtii jo, että tätäkin vähää täytyy käydä
vielä monta kertaa vääntämässä. Täst´edes ministerit tekevät viikoittain turhan matkan 
Brysseliin.

Keskiviikkoisessa hallituksen iltakoulussa tapahtuu harvinainen ilmiö, virkamiehet ryhtyvät

väittelemään pääministerin kanssa. Sundbäck ja Härmälä protestoivat selkein sanoin: 

sopimus on sopimus. He kokevat Ahon antaneen jonkinlaisen epäluottamuslauseen.

Maratonin vaikutus alkaa tuntua vasta jälkeenpäin, kun psyyke oikeastaan vasta herää 

tajuamaan koko painajaisen. Torstaina yksi neuvottelijoista kokee täyden päiväkausien

hermoromahduksen.

Ja Heikki Haavisto on viikonlopun aikana tehnyt päätöksensä. Hän eroaa mtk:n 

puheenjohtajan tehtävästä.

Itsenäisyyspäivänä 1994 kaikki keskeiset neuvottelijat saavat Ahtisaarelta korkeat 

kunniamerkit —paitsi käpykaartilainen Esa Härmälä.

Kaikki ovat saaneet palkintoja. Suomen kansa on hyväksynyt heidän neuvottelemansa 

sopimuksen selvin luvuin.

Veli Sundbäck on nimitetty heti sopimusviikolla Ahtisaaren seuraajaksi, ulkoministeriön

valtiosihteeriksi. Erkki Liikanen on saanut Suomen ensimmäisen komissaarin paikan, ja 

Antti Satuli on nimitetty Liikasen seuraajaksi Brysseliin.

Mutta se on vain hetkellistä.      

Sopimus ei koskaan ole tarpeeksi hyvä, paras mahdollinen. Jos voitetaan, olisi pitänyt 

voittaa enemmän. Muut paitsi Salolainen tietävät, että maine haihtuu, uroteot latistuvat, 

irvihampaat kalvavat hitaasti mutta täydellisesti kaiken gloorian. Sen jälkeen, kun komean 

univormun ovat nakertaneet koit, harakat varastavat manttelista kultanapitkin.

Se on alkanut jo. Heti mitalienjälkeisellä viikolla Vesa-Pekka Koljonen epäilee 

Ilta-Sanomissa, että kansaa oli harhautettu mukahyvällä jäsenyyssopimuksella, ja Suomen neuvottelijat ovat menneet halpaan. "Brysselin korkkiruuvinkierot neuvottelijat ovat 
höynäyttäneet rehellisiä maalaispoikia."

"[N]euvotteluissa olisi pitänyt vetää härskiä linjaa — kaikki meille heti nyt — eikä hölmöä partiopoikatyyliä", Koljonen opettaa. "Semmoinen on paha maailma."

Eikä scrapiesta edes mainita jäsenyyssopimuksessa.