Nelson Mandelan muistolle

6.12.13 aamuyöstä. Kun Nelson Mandela on poistunut, maailma on yksin. Elämäni hienoimpia matkoja oli Etelä-Afrikan reissu jouluna 1996. Kirjoitin siitä Suomen Kuvalehteen 1998 kolumnin, joka kelvatkoon nyt muistokirjoitukseksi.

Harmaa on toivon väri
Mieleeni palautui kahden vuoden takainen näky. Yksinäinen pingviini on eksynyt Kapkaupungin uimarannalle.

Helppo vertauskuva uudelle Etelä-Afrikalle: musta-valkoinen otus, joka kauhun jähmettämänä etsii suuntaa.

Poliisipari – musta-valkoinen – vakuuttaa, että kyllä se selviytyy.

Etelä-Afrikka valmistautuu vaaleihin varovaisen toiveikkaana. Presidentti Nelson Mandelan lopullinen suuruus mitataan vasta, kun hän itse väistyy. Kun tulevaisuuden takeeksi ei enää tarvita suurmiehiä; kun pärjätään pienillä miehillä.

Osaan arvostaa Suomen harmautta, vaalien harmautta, harmaita poliitikkoja. Joka ikävöi poikkeuksellista johtajaa, hän toivoo poikkeustilaa. Kriisiä ja sotaa, jolloin ihan toisilla uurnilla tavataan.

Etelä-Afrikan tie on vaikea. Vuosi sitten, luopuessaan ANC:n puheenjohtajuudesta, Mandela hätkähdytti vihaisella puheellaan valkoista eliittiä vastaan. Haamukirjoittajaksi uumoiltiin hänen seuraajaansa Thabo Mbekiä, mikä loitsi levottomuutta. Sitä lisää ei maa kaipaisi. Apartheid, erilläänpito, jatkuu – enemmistö elää kurjuudessa ja katkeruudessa, vauras vähemmistö pelkää ja pakenee. Murhia tehdään joka tunti, rikollisuus raivoaa eikä talous kohoa tarvitusti.

Yleinen toivottomuus ei silti tapa yksilön toivoa. Se on ihmisen laki.

Apartheid loppuu eräänä päivänä, kun vallasta kilpaillaan puolueiden, ei äänestäjien värillä. ANC:llä on paljon valkoisia kannattajia – heistä merkittävimpiä kirjailija Heidi Holland, puolueen historioitsija ja hökkelikaupunkien elinkeinojen esitaistelija.

Toivon mies on se musta taksikuski, joka epäili Mandelaa. Yrittäjän kiihkeydellä hän vannoo äänestävänsä oikeistopuoluetta – sen valkoisuudesta ja apartheid-menneisyydestä välittämättä.

Myös seepra on musta ja valkoinen. Väritys suojaa sitä pedoilta, joiden silmissä raidat sulautuvat harmaaksi. Etelä-Afrikassakin näkyy toivon väri. •

Markkamäestä euromaahan

Timo Harakka on toimittaja ja kirjailija, joka on tunnettu television keskusteluohjelmista ja poliittisista kolumneista. Hänen erikoisalaansa on Euroopan unioni ja kansainvälinen talous. EU:sta hän kirjoitti ensimmäisen kirjan 20 vuotta sitten, seuraava julkaistaan ensi keväänä. Globalisaatiosta hän on tehnyt tv-dokumenttisarjan ja finanssikriisistä kirjan nimeltä Luoton loppu.

Esittäytyminen SDP:n puoluevaltuustolle Salossa 1.12.2013

”Luoton loppu ilmestyi pari viikkoa ennen vuoden 2009 eurovaalia, jossa vasemmistolta katosi puolet paikoista. Siis keskellä globaalin kapitalismin haaksirikkoa. Olin järkyttynyt – ja olen vieläkin. Silloin aloin ajatella, että ehkä täytyy riisua journalistin suojapuku. Aloin ajatella, että pyörätiet ja turkistarhauksen kielto jäävät sittenkin tärkeysjärjestyksessä aika kauas rahavallan vastaisesta taistelusta.

Siksi olen astunut palvelukseen, juuri nyt ja juuri näihin vaaleihin. Ja juuri tähän liikkeeseen.

Tilanne Euroopassa on sama kuin Suomessa 20 vuotta sitten. Silloin porvarihallitus syvensi Suomen lamaa ja aiheutti suurtyöttömyyden. Tarvittiin uusia voimia siivoamaan sotku, palauttamaan luottamus ja käynnistämään kasvu. Nyt vallan pitää vaihtua EU:ssa. Kurituksen ja kurjistuksen sijaan tarvitaan kasvua ja työpaikkoja. Epätoivon sijaan toivoa.

Lupaan keskittyä asiaan. Persoona ei saa tulla asian tielle, koska asialla me voitamme vaalit. Asiattomuus jääköön toisille. Olen asiantunteva – mutta myös tunteva. Hätä ja huoli on kuultava.  Ja silloin vastuumme on tarjota aitoja ratkaisuja, eikä vain osoitella ongelmia ja syytellä muita.

Olen syvästi kiitollinen saamastani kannustuksesta niin kotimaakunnassani Keski-Suomessa kuin kaikkialla muuallakin. Henkeä salpaa pelkkä ajatuskin, että tälläkin hetkellä tuhannet tuntemattomat tekevät työtä kampanjamme puolesta. Siksi halusin tulla kiittämään teitä kaikkia paikan päälle, vaikka juuri nyt minun pitäisi olla Thaimaassa anoppini syntymäpäivämatkalla.

Valinta oli vakava paikka. Jotta työssäkäyvien vanhempien kolmilapsinen perhe voi selviytyä arjessa, avulias ja tehokas mummi on korvaamaton. Hyvä anoppi on miehen paras turva. Onneksi ehdin juhlaan ensi viikollakin.

Keskimmäinen lapseni täyttää tänään neljä vuotta. Uskon, että tyttäreni ja rakas vaimoni antavat anteeksi poissaoloni tällä kertaa, tämän yhden kerran, kun sentään pitää sosialidemokraattien kanssa pelastaa Eurooppa.

Kiitän sydämellisesti luottamuksestanne.”