Vuoden 1979 sukupolvi

Olen eri mieltä Helsingin Sanomien Teema-lehden kanssa. 1980-luku ei alkanut vasta 1985, kun Radio City perustettiin ja gootti- sekä juppikulttuuri alkoivat tulla näkyviin. 
Eivät ne tyhjästä putkahtaneet: Radio Cityä ei olisi voinut perustaa ilman Lepakkoluolaa, joka piti ensin vallata. Idea saatiin Koijärveltä. Ja mitä Radio City olisi soittanut, jos ei olisi ollut suomenkielisen rockin uutta aaltoa? Ja mistä idea radioasemaan, jos ei olisi harjoiteltu pienlehdillä? Jne.
1980-luku alkoi vuonna 1979, joka on mielestäni sodanjälkeisen Suomen tärkein vuosiluku.
Kirjoitin keväällä 1999 Suomen Kuvalehteen pitkän kertomuksen vuoden 1979 sukupolvesta. Moni asia on itsestäänselvempi 13 vuotta myöhemmin kuin julkaisuaikana, eräiden ennusteiden toteutumistakin voi jo arvioida – mutta enempiä anteeksi pyytelemättä julkaisen sen alla.

Vuoden 1979 sukupolvi:

Miksi Lepakon valtaus on tärkeämpi kuin Vanhan valtaus

Koijärven valtauksesta tuli äsken kuluneeksi 20 vuotta. Merkkipäivä ohitettiin varsin huomaamattomasti - etenkin kun vertaa metakkaan, jolla viime syksynä muisteltiin sitä, että joukko ylioppilaita murtautui omaan huoneistoonsa marraskuussa 1968.

     Suurten ikäluokkien pienet tapahtumat saavat enemmän huomiota kuin pienten ikäluokkien suuret tapaukset.

     Suuret ikäluokat valtasivat vanhaa. Vuoden 1979 sukupolvi valtasi uutta.

     60-luvun opiskelijaradikaalit imaistiin suoraan Systeemiin, jonne he katosivat jälkiä jättämättä. Oma sukupolveni ei noussut näkyviin asemiin, mutta muutti kyllä maata, ja maailmaa.

     Ne, jotka pääsiäispyhinä 1979 lähtivät spontaanisti Koijärvelle, eivät intoilleet omasta historiallisesta roolistaan, vaan keskittyivät pelastamaan korvaamatonta lintualuetta. Moni tuskin tajusi rautakaupasta lapioita ostaessaan olevansa kansalaistottelemattomuuden airut, saatikka poliittisen ympäristöliikkeen perustaja.

      Vielä vähemmän ne, jotka saman vuoden elokuussa Kaivopuiston ilmaiskonsertin jälkeen vaelsivat valtaamaan Lepakkoluolaa, pitivät päämääränään murtaa monokulttuurista Suomea. Tarkoitus oli vain Elävän musiikin yhdistyksen bändeille tiloja entisestä juoppojen yömajasta.

     Irokeesipäiset punkkarit eivät analysoineet opintopiireissä: ”Tää on niinku symbolisesti jälleenrakennuksen Suomen loppu, YYA-Suomen pakollisen yksimielisyyden loppu, ja ennen pitkää, tota... valtion ja kansantalouden loppu.”

     Sitä se kumminkin oli.

Kulttuurivallankumous

Vuosi 1979 on sukupolveni hullu vuosi.

     Koijärvi sysäsi vihreän liikkeen liikkeelle - ja ennen pitkää puolueeksi. Lepakon valtaajat käsittivät sanan party ihan toisin, mutta sama asenne ja ajan henki yhdistävät buddhalaisen kasviskokin Heidi Hautalan niittitakkiseen teinihäirikköön General Njassaan.

     Koijärven ja Lepakon väliin, niin ajallisesti kuin ajatuksellisesti, sijoittuu Inkoon ympäristöleiri. Päivällä pohditaan tuulienergian mahdollisuuksia, yöllä Sehr Schnell -yhtye soittaa kirkossa. Politiikan ja punkin liiton best man on Pekka Haavisto, tuolloin 20-vuotias, juuri perustetun Komposti-lehden ja tulevan Suomi-lehden päätoimittaja sekä Munkkivuoren yhteiskoulun kasvatti.

     Samasta koulusta on myös Kai Vaara, koijärveläisten koollekutsuja. Muita munkkivuorelaisia ovat Teemu Lehto, Lepakon valtauksen pääpukari sekä Teppo Turkki, joka perustaa samaan taloon Radio Cityn, 1985.

     Mutta 1979 erottuu vuodesta 1968 siinäkin, ettei se ole pienen piirin elämys. Liikehdintä ulottuu aivan perimmäiselle maaseudulle asti.

     ”Uusi aalto” alkaa, ainakin minun ajanlaskussani, sillä sekunnilla, kun Pelle Miljoona murtautuu Yleisradion taajuudelle keväällä 1978: ”Per-kee-le! Olen työtön!”

     Eppu Normaali täydentää: ”Poliisi pamputtaa” – ja teinit Hangosta Peitsamoon oivaltavat, että rock-bändi pitää perustaa, vaikkei osaisi soittaa. Tai nimenomaan siksi. Tuomas Nevanlinnaa ei huolita Sehr Schnellin kitaristiksi, koska hän on liian musikaalinen.

     Ne, joilla on pääsy isän firman kopiokoneelle, ryhtyvät tehtailemaan pienlehtiä. Suuri osa journalistisesta energiasta kuluu lehden nimen keksimiseen: Hurma, Hilse, Joukkohauta, Maanalainen kaitaelokuva.

     Aivan yht´äkkiä syntyy uusi julkisuus ja maanlaajuinen alakulttuurin kehä. Kellaribändit esiintyvät festivaaleilla, joilla myydään kilpaa pienlehtiä, joissa haastatellaan bändejä, jotka esiintyvät festivaaleilla, joilla myydään...

     Maaseudun rakennemuutoksesta käyköön esimerkkinä Pihtipudas, joka siihen saakka tunnetaan pienviljelijä Tauno Pasasen kahdeksasta surmanluodista. Nyt kylä nousee valtakunnan maineeseen Ratsia-yhtyeen ja Saapasjalkarock-festivaalin siivellä. Jäyhät maanviljelijätkin kannattavat uutta aaltoa - sillä kustannetaan urheiluseuran toiminta.

     Se oli kulttuurivallankumous.

Nonsensus

Hullu vuosi tuli yllättäen ja sattumalta.

     Saksassa Vihreä puolue oli luontevaa jatkoa vuoden 1968 antiautoritääriselle liikkeelle. Koska Vanhan valtausnäytös ei jättänyt mitään perintöä, Suomen vihreät syntyivät vasemmistoradikaaleista huolimatta, suorastaan vastapainoksi.

     Pariisin ja Prahan keväät tulivat siis Suomeen pitkällä viipeellä, vasta 1979. Ja nimenomaan Vanhan valtaajat suhtautuivat vaihtoehtoliikkeeseen vihamielisimmin.

     Kaikkihan oli hyvin! Suomi oli valmis! Talouskasvu oli vankkaa! Ulkopoliitikassa vallitsi luottamus, sisäpolitiikassa konsensus.

     Meidän kannaltamme: nonsensus.

     1970-lukua on pidetty ylipolitisoitumisen aikana. Todellisuudessa se oli alipolitisoitunut.

     Koska itä ja kauppa eli idänkauppa asettivat "politiikalle" ahtaan raamin, se täytettiin sitten absurdilla puoluepukaroinnilla, Tehtaankadun ilmiannoilla ja muulla sijaistoiminnalla, joka vieraannutti sukupolveni tyystin politiikasta.

     1970-luvulla Suomi oli yhtä ”demokraattinen” kuin DDR oli ”demokratisch”. Vuoden 1978 presidentinvaaleissa Urho Kekkosta uhkasivat sellaiset raskaan sarjan valtiomiehet kuin Raino Westerholm, Ahti M. Salonen ja Eino Haikala. Äänestysprosentti oli alhaisin sotien jälkeen - mutta ei auttanut valittaa. Vaalitkaan eivät olleet itsestäänselvyys poikkeuslain vuosikymmenellä.

     Yksipuoluejärjestelmä kiteytyi vuoden 1983 eduskuntavaaleihin. Nimelliset vastavoimat, SDP ja kokoomus, olivat valinneet saman iskulauseen, kuin tulevaa sulautumistaan ennakoiden. Valtiovalta kuuluu kansalle, ne ilkamoivat.

     Neuvostoliitto oli suuri ja mahtava vitsi - jolle on naurettava salaa.

Kävimme Leningradissa todistamassa kansojen "luottamusta" ja "ystävyyttä". Luotimme siihen, että ostamme ystävän sukkahousuilla.

     1970-luku oli mykkä vuosikymmen, vaikeneminen paras vientivalttimme.

     Mutta kaikessa hiljaisuudessa aloimme epäillä Tarinaa.

Tarina

Meidät 1960-luvulla syntyneet, siis todelliset kuusikymmentälukulaiset, kasvatettiin uskomaan kansalliseen Tarinaan.

     Tarina pääpiirteissään: Köyhä Suomi taisteli urhoollisesti sodassa ja jälleenrakensi sisukkaasti. Palkinnoksi ponnisteluistamme olemme saaneet alati kasvavan hyvinvoinnin, johon saattoi luottaa ja tulevaisuutensa rakentaa. Suomi on maailman paras maa, ja paremmaksi vain tulee.

     Vanhan valtaajat vastustivat ensin tarinaa, mutta ryhtyivät sitten sen kiihkeimmiksi kertojiksi. Väritelevisiot ja ohjaustehostimet riittivät todisteiksi. Meillekään ei ikinä juolahtanut mieleen, että työttömyys olisi edes mahdollista, saatikka todennäköistä.

     Mutta melko pian saatoimme lukea tarinan rivien välit. Elintason edellytys oli Neuvostoliitto, vaikeneminen ja vaihtoehdottomuus. Talouskasvun hintana oli saastuminen - itse sanakin keksittiin vasta 1970-luvulla - ja vaarallinen ydinvoima. Kaikkea edistystä uhkasi lopulta maailman kahtiajako ja ydinsota.

     Tarina alkoi rakoilla, kun presidentti sairastui dementiaan, Itä-Eurooppa vapautui ja Neuvostoliitto romahti. Ja viimeistään 1990-luvun lama paljasti stoorin valheeksi. Luottavaiset asuntosäästäjät menettivät omaisuutensa, yrittäjät ajettiin konkurssiin, hyvinvointivaltiota purettiin, valmistuimme akateemisiksi työttömiksi.

     Edistys ei edistykään, kehitys kehity. Tunsimme itsemme petetyiksi, heitteille jätetyiksi. Mikään tavaran määrä ei korvaa turvaa ja tulevaisuutta. Meistä tuli itsekkäitä, kylmiä ja kyynisiä.

     Mutta meillä ei ollut uutta tarinaa.

Abba vs. Agit Prop

Pekka Haavisto kirjoitti 1980-luvun alussa Interrail-oppaan.

     Niin kulunut määritelmä kuin Interrail-sukupolvi on, sillä on todellista sisältöä. Olemme ensimmäinen kielitaitoinen, kansainvälinen sukupolvi.

     Eurooppa ei ole ulkomaa. Barcelona on tutumpi kuin Tuupovaara. Joten ei ollut mitenkään pelottavaa ”liittyä” johonkin, jossa jo on. Ei toisaalta niin ihanaakaan kuin 180 asteen käännynnäisten mielestä.

     Sama pätee tietotekniikkaan. Vanha poliitikkopolvi sai internet-herätyksen, ja luonteensa mukaisesti ryhtyi ”kokonaisvaltaiseen suunnitteluun”: iski sata miljoonaa valtion rahaa tietoyhteiskuntaan.

     Suuret ikäluokat suhtautuvat pelokkaan haltioituneesti kodinkoneeseen, joka on meille yhtä arkinen kuin leivänpaahdin. Ja jos ei tuhlaa aikaansa komiteoissa istumiseen, tietotekniikalla voi oikeasti myös tehdä jotakin, muun muassa rahaa.

     Eurooppa oli meille jo tuttu, tylsä manner. Pelle Miljoona johdatti meidät Etelä-Amerikkaan ja Intiaan kauan ennen kuin Erkki Liikanen oppi syömään etanoita.

     Ja uneliaan Brysselin jokainen interreilaaja on kiertänyt kaukaa.

     Suuret ikäluokat palvovat EU-sopimusta yhtä hartaasti kuin YYA-dogmia. Emuun he uskovat yhtä järkähtämättä kuin suunnitelmatalouteen. Surullista mutta totta: niillä on ikävä Neuvostoliittoa.

     Suuret ikäluokat viihtyivät kylmän sodan maailmassa, kahtia jaetussa Euroopassa. Baltian itsenäistymistahto säikäytti ne pahanpäiväisesti. Presidentti Koivisto varoitti haastamasta riitaa Suuren ja Mahtavan kanssa. Ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja kantoi huolta Leningradin puolustuksesta. Samaan aikaan Suomen vihreät olivat perustamassa Latvian Tautas Frontasia.

     Minun sukupolvelleni Berliinin muurin murtuminen oli unelmien täyttymys. Teppo Turkki oli todistamassa maagista uudenvuodenyötä, jolloin eheytyvä Eurooppa siirtyi 1990-luvulle:

     Muurin juurella minut tempaistiin ylös muurin päälle seisomaan. Kohta olin vetämässä itse seuraavaa eurooppalaista korkeuksiin... Ihmisten voittamaton päätös tunkeutua Eurooppaa skitsofrenisesti jakaneen epätodellisen rajan lävitse soi kuin historian suuri sinfonia.

     Meidän ongelmamme oli - ja se oli ongelma 1970-luvulla - että oli

mahdoton uskoa Neuvostoliittoon. Olemme ensimmäinen televisiosukupolvi,

Bonan ja Bonanzan ruokkima. Ensimmäinen rock-sukupolvi, amerikkalainen

sukupolvi, kauttaaltaan kaupallinen sukupolvi.

     Meidän piti valita: Disney vai bulgarialaiset paperinpala-animaatiot? Abba vai Agit Prop?

     Ja me valitsimme.

     Jos sukupolvemme oli Prahan kevät 1968 kymmenen vuotta myöhästyneenä,

olimme myös Prahan syksy 1989 kymmenen vuotta aikaisemmin.

Yksilöiden sukupolvi

Vuoden 1979 sukupolven määrittelyssä on oma ongelmansa. Ennen kaikkea se,

että kukaan ei katso kuuluvansa siihen.

     Sosiologi Keijo Rahkonen huomautti jo kymmenen vuotta sitten, että kuuluisia juppeja ei ole olemassa. Kysyitpä keneltä tahansa vakuudetonta lainarahaa cavalettiinsa tunkevalta armani-asuiselta muskeliveneen omistajalta, hän kiisti olevansa juppi.

     Mitä muuta voi odottaa yksilöiden sukupolvelta?

     Sukupolveni kavahtaa kaikkia puolueita ja kuppikuntia, leimoja ja määritelmiä. Kun kysytään ”Kenen joukoissa seisot”, vastaamme vaistomaisesti: en kenenkään. (Eikä ole joukkojakaan, kun meitä on hyvä jos puolet suurista ikäluokista.)

     Toinen hyväkäs, JP Roos, on havainnut 60-luvulla syntyneissä mielestään ristiriidan. Koska synnytimme sekä vihreät että nuorsuomalaiset, olemme ”vastakohtien sukupolvi”.

     Kyllä, jos pitää "vasemmistoa" ja "oikeistoa" merkitsevinä määreinä, eikä vain nonsensuksen nimilappuina - kuten me. Vihreissä ja nuorsuomalaisissa on enemmän yhteistä kuin erottavaa.

     Vihreät halusivat irtisanoutua koko rämettyneestä puoluelaitoksesta ja vastustaa korpilampelaista korporatismia. Ihan niin kuin nuorsuomalaiset 15 vuotta myöhemmin.

     Molemmat vuoden 1979 sukupolven liikkeet asettivat yksilöllisyyden ja vapauden ihanteet latistavaa puoluekuria ja jähmettyneisyyttä vastaan. Ja molemmat osoittivat omalla tavallaan yksilöpolitiikan mahdottomuuden. Vihreät normalisoitumalla ja kurinalaistumalla. Nuorsuomalaiset jäämällä yksilöiksi, kun massat katosivat vaaleissa.

     Sille ei mahda mitään. Politiikka on suuria ikäluokkia varten.

     Sukupolveni päätti pärjätä ilman.

Cityman

Vanhan valtaajat eivät vallanneet Vanhaa, vaan vallan. Suuret ikäluokat miehittivät myös median, firmat ja virastot.

     Se oli meidän onnettomuutemme, ja onnemme.

     Suuret ikäluokat vain korvasivat edeltäjänsä ja tyytyivät pitämään yllä totunnaisia rakenteita. Nyt kaikki säännöt ovat muuttuneet, kaikki opittu on arvotonta, ja ne lymyävät peloissaan korporatiivisen barrikadinsa uumenissa.

     Se on se toinen syy, miksi sukupolveni ei ole kiinnostunut politiikasta: se ei ole kiinnostavaa. Kun poliitikot 1980-luvun loppupuolella vapauttivat pääomien liikkeet, he eivät tienneet, mitä tekivät. Eivät tiedä vieläkään.

     Sukupolveni etummaisto meni suoraan valtaan, käymättä piiritoimikuntien ja menettelytapavaliokuntien kautta. He menivät bisnekseen.

     Vuoden 1979 sukupolvi ei vallannut vanhaa, vaan uutta. Se perusti itse itselleen mediat ja firmat - sekä kokonaisen teollisuudenalan, jonka menestyksestä Suomi on riippuvainen: digitaaliset palvelut.

     Teimme itse omat asemamme. Alkaen radioasemista.

     Suomen ensimmäisen paikallisradion ensimmäinen ohjelma lähetettiin Lepakosta vappuaattona 1985. ”Nyt eetteri on vapaa”, tiivisti tunnelmansa toimittaja Outi Popp. Sillä hetkellä alkoi suomalaisen median mullistus - ja samalla Suomen.

     Siihen saakka kansakunnan oli määrittänyt Yleisradio. Parlamentaarisesti, valistushenkisesti, naapurineljänneksin. Suomella oli Yleisohjelma (ja vaihtoehtona, loogisesti, Rinnakkaisohjelma). Nyt kansakunnan tajunta alkoi pirstoutua, totuus hajota. Idealisti sanoisi: alakulttuurit itsenäistyivät, kyynikko toteaisi: kohderyhmät segmentoituivat.

     City radioaseman nimessä tarkoitti eurooppalaista metropolia, vaikka ajan muotikaupunkia Länsi-Berliiniä - hallitsemattomuudessaan ja hillitsemättömyydessään betoni-Suomen vastakohtaa. Vaan tuota pikaa ”citykulttuuri” olikin nuorten hedonistien kulutusjuhlaa, jota City-lehti koki istuttaa Helsinkiin - Kalifornian karvalakkiversiota. Silti jono leningradilaisen tavaratalon edessä oli lyhyempi kuin Café Metropolin; sikäläinen miliisi liian pehmeä suomalaiseksi portsariksi.

     Entä Cityman!

Ensimmäisen ”kannettavan puhelimen” omistajat raahasivat ensi katsomalta painavaa bensakanisteria, seuraavan mallin käyttäjät mustaa tiiliskiveä. Heille ja heidän kiireilleen naurettiin.     

Voi miten syvästi keskiverto lääninhallituksen esittelijä ”juppeja” vihasikaan. Tuo vakaa virkamies oli vahingoniloinen, kun lama muutti yhdessä yössä luottoasiakkaat luottovangeiksi. 1990-luvun lopussa samainen konttorirotta omistaa kaksi kännykkää ja tietokoneen, jolla hän seuraa osakesalkkunsa arvoa nopean rikastumisen toivossa, hän kuuluu viiniklubiin ja ihailee Jari Sarasvuota.

     Mikä ei estä häntä yhä halveksimasta - kuten suurten ikäluokkien tapaan kuuluu - vuoden 1979 sukupolvea. Vastakysymykseni on: montako uusmediayritystä olette perustaneet?

     Sukupolveni ei ole saanut pääministerin paikkaa. Mutta se pörssianalyytikko, joka saa pääministerin hyppimään, on meitä. Työministeri voi olla suurista ikäluokista, mutta hän on meidän armoillamme, meidän johtamamme Nokian.

Tshernobyl-polvi

Interrail-sukupolveamme seuraa internet-sukupolvi. Mitä heille jää?

     Meidän lapsuutemme on määrittänyt Kuun valloitus. He muistavat Tshernobylin. Me muistamme kohoavan elintason. He muistavat laman. Me muistamme juoksija Lasse Virénin. He muistavat kansanedustaja Lasse Virénin. Ehkä.

     Me emme keksineet vanhan kansallisen tarinan tilalle toista, parempaa. Ehkä Tshernobyl-sukupolvi löytää uuden juonen.

     Vuoden 1979 sukupolvi ei keksinyt uusia ismejä, vain ismittömyyden. Menetimme uskomme politiikkaan - mutta vihreiden ja nusujenkin asenne oli viime kädessä teknokraattinen: asiat voitaisiin hoitaa järkevästi, kunhan päästäisiin eroon tyhmien poliitikkojen tyhmistä intohimoista. Ehkä seuraava polvi keksii politiikan uudelleen.

     Kansallisen tarinan sijaan voi tulla ylikansallinen. Yhteisiä asioita on yhä vähemmän, ja yhä harvempi osallistuu edustukselliseen demokratiaan. Yhä useampi edustaa itseään itse. Netin ansiosta poliittiset kampanjat polkaistaan pystyyn hetkessä, ja hetkessä ne kuolevatkin.

     Vuoden 1979 sukupolvelle avattiin markkinat. Me kaupallistimme Suomen, yksityistimme Suomen, pilkoimme sen ja myimme sen. Tulevat polvet saavat kokea seuraukset. Mene tiedä, he näkevät ehkä maailmatalouden harhaman luhistumisen.

     Vuoden 1979 sukupolvi ei koskaan aikuistunut, koska vastuuta ei vaadittu.

     Me olemme ne nelikymppiset, farkkuihin pukeutuvat rock-aikuiset, joita

nuoret inhoavat sydämensä pohjasta. (1999)

Aku Ankan työttömyys ja Hannu Hanhen työllisyys

Suomea ja Ruotsia pidetään yleensä samanlaisina hyvinvointivaltioina. Mutta erot ovat merkittävämpiä kuin yhtäläisyydet.

Suomi on köyhä maa ja Ruotsi on rikas maa – riippumatta siitä, että Suomi on yhtä rikas kuin Ruotsi. 

Suomella ei ole koskaan ollut varaa Ruotsin malliin: vuonna 1960 suomalaisten elintaso oli vain kaksi kolmasosaa länsinaapurin tasosta. Kun toisaalta kuitenkin ihailemme vaurasta naapuria, olemme jäljitelleet sitä  parhaamme mukaan, mutta huonommin kyvyin ja resurssein. Siinä missä ruotsalaiset pop-tähdet täyttävät jäähalleja ympäri maailman, suomi-rokin areenaksi riittää pitserian nurkka Posiolla.

Suomen malli on amatööriversio Ruotsista, karaoke-hyvinvointivaltio.

Ruotsin talouspolitiikka oli 1930-luvulta alkaen keynesiläistä, kun taas suomalaiset pitivät vielä 1960-luvulla valtion puuttumista suhdannevaihteluihin ihan kommunismina. Näin kertoo Tommi Uschanov mainiossa uudessa kirjassaan Miksi Suomi on Suomi; klassinen esitys aiheesta on Pekkarisen-Vartiaisen Suomen talouspolitiikan pitkä linja (1993). 

Siksi lamat ovat täällä syvempiä ja nousukaudet humaltuneempia kuin naapurissa. Se heijastaa kansallista mytologiaammekin: köyhän talon poika hummaa rahansa kaupunkireissulla kuin Nummisuutarien Iivari.

Ruotsin omakuva rikkaana maana ja Suomen omakuva köyhänä maana kiteytyy ennen kaikkea näkemykseen työstä. Rikkaalla maalla on työtä yllin kyllin ja huoli tekijöiden riittävyydestä; köyhällä maalla on lähtökohtaisesti pulaa työpaikoista.

Kansantaloustieteen termein Ruotsissa on kiinnitetty aina huomio työn tarjontaan eli korkeaan työllisyysasteeseen; Suomessa taas työn kysyntään eli mahdollisimman matalaan työttömyysprosenttiin. 

Äkkiä katsottuna näkemykset näyttävät saman asian eri puolilta, mutta maailmankatsomuksellisesti ne ovat täysin vastakkaisia.

Ruotsi pitää väestön mukana työvoimassa vaikka väkisin: huonoina aikoina julkisen sektorin on työllistettävä, kun muut eivät kykene. Keskipitkällä ajalla vahva kasvu rahoittaa julkisen talouden hetkelliset alijäämät helposti, eikä velkaantuminen riistäydy käsistä. Tarvitaan vain Hannu Hanhen optimismia, luottamusta ja itsevarmuutta.

Suomessa on tavoiteltu matalaa työttömyyttä siksi, ettei julkinen talous rasittuisi liikaa. Aku Ankan maailmassa on aina rahapula. Huonoina aikoina valtio ja kunnat ovat vähentäneet, eivätkä lisänneet, työvoimaa. Väkeä on hätäpäissä patistettu jopa työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Tämä ero näkyi selvimmin 1960-luvulla ja jälleen 1990-luvun taantumassa.

Sotien jälkeen pakollinen panostus pienviljelyyn myöhästytti Suomen elinkeinorakenteen muutosta, joka iski kovalla voimalla 1960-luvun lopussa. Maaseudun liikaväestö tyhjeni kaupunkien lähiöihin ja Ruotsin autotehtaisiin.

Se oli win-win-tilanne. Ruotsissa itsetuntoinen näkemys kasvavasta teollisuusimperiumista herätti 1966 huolen työvoimapulasta ja siitä aiheutuvasta taantumasta. Hallituksen långtidsutredningin nojalla suosittiin voimakkaasti siirtolaisuutta ja alettiin kannustaa naisia kodeista työhön.

Kuvaavaa kyllä, Suomelle oli helpotus joutua kantamaan aikaisempaa pienempi väestö, resurssit eivät riittäneet enempään. Suomelle hyvinvointivaltio on aina ollut mitoituskysymys, sitä toteutetaan vain, jos uskalletaan uskoa rahkeiden riittävän.

Vasta Matti Vanhasen hallitukset pitivät olennaisempana työllisyysasteen nostamista kuin työttömyysprosentin alentamista. Silti lehdissä seurataan työttömyyttä, ei työllisyyttä. Moni osaa kertoa kotikuntansa työttömyysprosentin, mutta harva työllisyysastetta.

Se, miten yhteiskunnat suhtautuvat työllistämisen kykyynsä, heijastuu tietysti peilikuvana kodin ja vanhemmuuden rooliin. Ruotsissa ei ole maksettu vanhemmille lasten hoitamisesta kotona (ennen kuin aivan viime vuosina), Suomessa kyllä.

Heikki Hiilamo ja Olli Kangas kuvaavat vuoden 2009 artikkelissaan, kuinka Ruotsin sosialidemokraatit kääntyivät 1970-luvun puolivälissä jyrkästi vastustamaan aiemmin kannattamaansa kotiäidin palkkaa. Äidinpalkka heikentäisi naisten menestymistä työuralla, vaarantaisi tasa-arvon ja veisi resursseja päiväkotien rakentamisesta.

Suomessa kotihoidontuki ei ollut ideologinen kysymys, vaan yhtäältä etupolitiikkaa, toisaalta taloudellinen pakko. Jo 1948 Martta Salmela-Järvinen (sd.) esitti eduskunta-aloitteessaan, että ”äitipalkka” oli halpa vaihtoehto ”yhteiskunnan huoltolaitoksille”. 1970-luvulla keskusta ajoi kotihoitoa oman äänestäjäkuntansa hyödyksi, mutta kaupungeissa tukea maksettiin siksi, että niillä ei ollut varaa rakentaa riittävästi päiväkoteja.

SDP ja keskusta joutuivat tekemään kompromissin, jollaista yksipuolue-Ruotsissa ei tarvittu: 1980-luvulla kunnallisen päivähoidon vaihtoehdoksi tuli tuettu lastenkasvatus kotona.

Kun Ruotsissa siis torjuttiin pysyvää työvoimapulan uhkaa patistamalla naiset työelämään, Suomessa työttömyyttä on lievennetty houkuttelemalla naisia jäämään kotiin.

”Maassamme on kymmeniä tuhansia äitejä, jotka mielellään jäisivät kotiin työhön ja lapsia hoitamaan, kun vain olisi taloudellisia edellytyksiä. Samalla vapautuisi laajan työttömyyden aikana työpaikkoja työtä tarvitseville”, perusteli SMP eduskunta-aloitetta kotihoidon tuen lisäämiseksi 1983.

Köyhä talo tuijottaa perunalaarin vajenemista, jokavuotisen kassan tilannetta. Jos kaikki investoinnit katsotaan vain kuluiksi – kuten valtiovarainministeriön budjettiosasto aina tekee – mihinkään reformiin ei ole ikinä varaa.

Rikkaassa talossa on toisin: ”Se, mikä lyhyellä tähtäimellä oli kustannus ja rasite, oli pidemmällä perspektiivillä resurssi ja taloudellisen kasvun ja maan vaurastumisen ja hyvinvoinnin keskeinen edellytys.” (Hiilamo & Kangas)

Ruotsin Konjunkturinstitutetista kotiutunut VATT:n tuore pääjohtaja Juhana Vartiainen on pitkään saarnannut kotihoidontuen vahingollisuutta. Hän täräytti keväällä Helsingin Sanomissa, että valtion ei pitäisi rahoittaa vuosikausien ”ihanaa velttoilua”.

Nyt Vartiainen on saanut pääministeri Jyrki Kataisen samalle kannalle: Suomen pitää ottaa Ruotsista esimerkkiä ja kannustaa kotiäitejä aikaisemmin töihin, muun muassa osa-aikatyötä suosimalla.

Nuorten naisten katoaminen työmarkkinoilta ei ole vain kansantalouden ongelma, vaan tasa-arvon este. Kotona vietetyt vuodet heikentävät naisen työmarkkina-asemaa ja palkkatasoa vielä vuosikaudet työhönpaluun jälkeenkin. 

Työnantajia voi toki syyttää siitä, että he eivät palkkaa nuoria naisia, edistä heidän uraansa, maksa rikkonaisten vuosienkin jälkeen yhtä hyvää palkkaa kuin miehille, mutta tosimaailmassa on helpompi kannustaa naisia pysymään työmarkkinoilla kuin aivopestä heidän esimiehiään. (Niin, miehiähän ne tuppaavat olemaan, mutta ei täysin naisten omatta syyttä.)

Ja kyllä, miehiäkin pitää patistaa kotiin. Mutta eikö silloin, jos pienten lasten äidit tekevät joustavaa osa-aikatyötä, miesten ole pakkokin kantaa enemmän vastuuta kodista?

Ja kyllä, päivähoitopaikkoja on lisättävä samalla kun ryhmäkoot pysyvät järkevinä, osa-aikatöitä on löydyttävä muualtakin kuin kauppojen kassoilta, ja ties mitä.  Ai niin: kotiäitejä ei myöskään saa halventaa, eikä heidän työtään väheksyä. Lapsen paras, jne.

Kataisen ja Vartiaisen esitys on saanut välittömästi karvat pystyyn myös edistyksellisiltä naisilta, jotka jännästi löytävät sata syytä sille, miksi äitien pitäisi jatkossakin saada syrjäytyä työmarkkinoilta.

Aku Ankka näkee oitis ongelmat, Hannu Hanhi haluaisi tarttua mahdollisuuksiin.

Aku Ankka kummastelee, mistä kotiäideille riittäisi töitä, kun on työttömyyttä ennestäänkin. Hannu Hanhi uskoo, että tarjonta luo kysyntää. Jos on pystynyt menestyksellä pyörittämään kolmen lapsen vaippasirkusta, on pikku juttu pyörittää yritystoimintaa.

Aku Ankka luulee, että työpaikkoja on rajallinen määrä, ja että niistä vallitsee ikuinen niukkuus. Hannu Hanhi tietää – kokemuksesta – että työ luo työtä.

Suomella on vielä pitkä matka Ruotsiksi. Mutta kun Ruotsin porvarihallitus on alkanut tukea kotihoitoa ja jos Suomen hallitus alkaa tukea pienten lasten äitien työllistymistä, välimatka lyhenee.

Ja ehkä jonakin kauniina päivänä ruotsalaiset ostavat huonekalunsa suomalaisesta liikkeestä. 

Kuka pelastetaan, ja miten?

”Suomen pelastusohjelma pitää käynnistää nyt”, otsikoi dramaattisesti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan tänään (12.11.).

Lähtökohtana on Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) kysely, jossa yritysjohtajien käsitys tulevista suhdanteista on yhtä synkeä kuin 1990-luvun laman alla ja vuonna 2008. Toisaalta tilanne ei ole yllätys, sillä finanssikriisihän jatkuu yhä, nyt vain eurokriisin otsikolla.

Kun samaan aikaan sekä metsäteollisuus että elektroniikkateollisuus ovat vaikeuksissa, syytä huoleen tosiaan on. Mitä Helsingin Sanomat ehdottaa?

HS:n mielestä avainasemassa ovat työmarkkinatoimet ja julkisen talouden linjaukset.

Miksei olisikin hyvä, että työnantajat uusine johtoineen ja työntekijät löytäisivät hyvän neuvotteluyhteyden, mutta mitä pitäisi tavoitella, miksi ja milloin, HS ei muista kertoa.

Sama juttu valtion budjetin suhteen. Lehti korostaa, ettei esitä leikkauksia tai veronkorotuksia, vaan kaipaa ”pitkän aikavälin rakenteellista ohjelmaa”. No huh huh.

Komea otsikko lätsähtää varsin vaatimattomiin vaatimuksiin. 

Ovatko vaikeudet sittenkin niin pieniä, että maltilliset tupot, työuran pidennykset ja ”pitkän aikavälin rakenteelliset ohjelmat” riittävät? Silloinhan Suomi pelastettaisiin kuin kissanpoika puusta, tarvitaan vain tikkaat ja tiukat otteet. 

Vai osoittaako teksti itse joka rivillään sellaista neuvottomuutta ja mielikuvituksettomuutta, että jos sellainen leviää Sanomatalosta muuhun taloteen, alkaa olla aihetta paniikkiin? 

”Kyse on uskottavuuden lisäämisestä”, lehti painottaa. ”Pitää vahvistaa ulkoisen maailman uskoa Suomen kykyyn selviytyä, ja vahvistaa kansalaisten uskoa järjestelmän kestävyyteen.”

Ulkoisella maailmalla ei kuitenkaan tunnu olevaan mitään vaikeuksia uskoa Suomeen. Euroopan kurassa Suomi loistaa AAA-timanttina, mikä näkyy valtionvelan matalana korkona. (Edullista velkaa saadaan lisääkin niin paljon kuin mieli tekee, eikä silti jouduta ”Kreikan tielle”.)

Kansalaisten tulevaisuudenuskokaan ei kaipaa kovasti vahvistamista – pikemmin kriisitietoisuutta sietäisi lietsoa lisää. 

Huoli suomalaisten firmojen kilpailukyvystä on näet todellinen (vaikka ekonomistit eivät ole yhtä mieltä Suomen kilpailukyvyn heikkenemisestä). Mutta suomalaisen perinteen mukaan HS hahmottaa haasteet viime kädessä luottamuksen ja uskottavuuden ongelmiksi – kunhan yhdessä uskomme parempaan, menestymme.

Periaate on yhtä hellyttävä kuin siihen sisältyvä me-pronomini. Kapitalismin todellisuudessa menestymiseen tarvitaan raakaa rahanahneutta ja julmaa keskinäistä kilpailuakin. Ja menestyksen tulot jaetaan epätasaisesti: jotkut ”meistä” hyötyvät monin kerroin enemmän kuin toiset. (Se, jos mikä, nakertaa luottamusta, mutta se ei taida nyt kuulua aiheeseen.)

Toisaalta Suomi on luottamusyhteiskunta, jonka julkinen talous on kaikkien mielestä järkevissä kantamissa ja jonka kansalaiset jännittävät enemmän tanssikilpailun tuloksia kuin tulevaisuuden toimeentuloansa. 

Kyse ei todellakaan ole ”luottamuksen, uskottavuuden ja tulevaisuudenuskon” ongelmista. Kyse on ihan rahasta: miten sitä luodaan riittävästi, jotta hyvinvointivaltio voi säilyä?

Kuten HS:n pääkirjoitus osoittaa, globalisoituneessakaan taloudessa ei osata etsiä ratkaisuja muualta kuin 1970-lukulaisesta korporatiivisesta konsensuskoneistosta (KKK).

Joka toisessa pääkirjoituksessa Suomea moititaan liian valtiokeskeiseksi maaksi, josta puuttuu itsenäisen yrittämisen henki. Joka toisessa sitten vaaditaan valtiolta toimia.

Työehtosopimuksilla tai julkisen talouden ohjelmilla ei pelasteta Suomen kilpailukykyä ja teollisuutta, mikäli liiketoiminnasta puuttuu rahavainu, äly, kekseliäisyys ja myyntikyky.

Jos ”Suomen pelastusohjelma pitää käynnistää nyt”, siihen ei todellakaan pysty vanha tulopoliittinen juntta eikä valtiovarainministeriön budjettiosasto.

Asia voi hyvinkin olla päinvastoin. 

Suurisuuntaisesti suunniteltu, yksimielinen ja keskitetty ”Suomen pelastusohjelma”, jota laadittaisiin KKK:n kokoushuoneissa ja kelomajoissa, olisi pikemminkin vahingollinen. Parhaassa tapauksessa se arkistoitaisiin satojen kaltaistensa kanssa Olkiluodon syvimpään onkaloon.  

Taisin suhtautua turhan vakavasti Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen. Tajusin näet katsoa kalenteriin: jouluun on enää 42 päivää.
Tähän vuoden aikaan Hesari on aina erityisen huolestunut kansalaisten tulevaisuudenuskosta ja kulutushaluista.