Berlussuomalaiset ja kansalliset sosialistit

Suomessa on mahdotonta olla ulkomaalainen. Perussuomalaiset vaativat, että ulkomaalainen menee töihin ja maksaa veroja. Ja nyt SDP:n todellinen johtaja Eero Heinäluoma ilmoittaa, että ulkomaalainen ei saa mennä töihin ja maksaa veroja.
     Niinpä perussuomalaisia ilahduttaa viime viikon tilastotieto, jonka mukaan monista Afrikan maista tulleiden työllisyys on huomattavasti korkeampi kuin meidän suomalaisten. Mutta siitäpä demarit saavat sitten aiheen pelotella, että nuo kahdeksansataa uutteraa kenialaista ja ghanalaista vie työpaikat kolmelta sadalta tuhannelta suomalaiselta työttömältä.
     Ennen vanhaan, kun paperimies menetti työnsä, vasemmistö syytti työnantajaa ja kapitalisteja. Nyt demarit ovat löytäneet lamaan syyllisiksi liian ahkerat nepalilaiset ja filippiiniläiset. Tämä ei kuitenkaan ole rasismia, sanoo Heinäluoma, vaan järkevä reaktio työttömyyteen.
     Oikeastaan SDP toimii ulkomaalaisten omaksi parhaaksi. Nimittäin, jos he tulevat Suomeen töihin, se johtaa lisääntyvään rasismiin, sanoo Heinäluoma. Jos on sitä mieltä, että ulkomaalainen pelkällä olemassa olollaan synnyttää rasismia, silloin uskoo myös, että nainen on itse syyllinen, jos hänet raiskataan.

Onneksi ulkomaalaiset ymmärtävät itsekin pysyä pois Suomesta. Toisin kuin Soinin ja Heinäluoman kauhukuvista voi päätellä, ei tänne kukaan halua muuttaa. Heinäluoman lausuntoa edeltävänä päivänä julkaistiin toinenkin tilastotieto. Viime vuonna maahanmuutto Suomeen väheni - lähes kymmenen prosenttia. Ja näillä puheilla vähenee lisää.
     SDP on tavallaan johdonmukainen toiminnassaan. Aiemmin se tyhjensi Suomen maaseudun, joten nyt se pyrkii tekemään koko Suomesta muuttotappiovaltion.
     Oikeasti pitäisi olla huolissaan siitä, että kukaan ulkomaalainen ei halua tulla elättämään Suomen sosiaaliturvasta nauttivia suomalaisia. Olisi helppo vain nauraa näille porukoille, sekä berlussuomalaisille että kansallisille sosialisteille, jotka vainoavat Suomen kolmen prosentin ulkomaalaisväestöä. Mutta heidän vihanlietsontansa uhkaa aidosti Suomen taloudellista tulevaisuutta.
     Rajojen sulkeminen on kallista leikkiä.
    Sovitaan niin, että vanhainkodeissa demareita saa hoitaa vain aito, sinisilmäinen suomalainen. Kun 90-vuotias Heinäluoma yöllä soittaa kelloa, niin saamme nähdä, vastaako kukaan.

Act of God

Terveisiä täältä jostakin.
Viikonloppuni Manchesterissä on kohta viikkoni Manchesterissä - ja kuka tietää, muuttuuko viikko kuukaudeksi, kun koneet eivät lennä eivätkä palauta toimittajaa työpaikalle, koululaista kouluun eikä äitiä ja vauvaa äiti ja vauva –joogaan...
Lue koko kolumni tästä

Rehellinen poliitikko ja luotettava toimittaja

Marraskuussa 1991 valtiovarainministeri Iiro Viinanen valehteli julkisesti, että devalvaatiota ei tule. Ja että hän eroaa, jos tulee.
Syyskuussa 1992 Iiro Viinanen valehteli, että Suomen ”lainahanat uhkaavat sulkeutua”. Siis että Suomi ei saisi ulkomailta rahaa millään korolla.
Uudessa elämäkerrassaan (2010) Iiro Viinanen syyttää Ben Zyskowiczia vehkeilystä. Kun syytetty on protestoinut, Viinanen tunnusti ”ampuneensa raskaasti yli”. Myös Eero Heinäluoma on kumonnut Risto Uimosen kirjoittaman henkilökuvan väitteet.

Miten Iiro Viinanen voi olla ”Suomen rehellisin poliitikko”?

Suomalaiset vihaavat poliitikkoja, mutta arvostavat auktoriteetteja. Nolottaa lukea 1970-luvun kansalaisten kirjeitä Urho Kekkoselle, niin täynnä ne ovat alamaista matelua ja nuoleskelua. Lehdistö oli sokea. Silloin kun Kekkonen häikäilemättömimmin politikoi, hän oli mukamas politiikan yläpuolella.

(Samanlainen media-asema oli Mauno Koivistolla ja nyt Sauli Niinistöllä.)

 Myös lama-ajan rahaministerin ympärille rakentui kovan jätkän kultti. ”En osaa kieroilla. En osaa enkä halua taktikoida”, Iiro Viinanen sanoi haastattelussa 1991. Ja media myi kaiken kansalle.

Päätoimittajat valitsivat valtiovarainministerin kahdesti peräkkäin Vuoden mielipidevaikuttajaksi. Uimosen mukaan lehtien johtomiehet olivat päättäneet, että Viinanen ”ajoi oikeita asioita”.

Ilta-Sanomien otsikko 10.9. 1992 on tyypillinen – ”Iiro Viinasen hätähuuto: Nyt on kyse isänmaan pelastamisesta”.

Media antautui innolla Viinasen peleihin, joihin kriisien keskelläkin riitti aikaa, kuten päiväkirjamerkinnästä ilmenee. ”Hesarissa kova juttu IV:n vaatimasta [Kimmo] Sasin erosta. TV: n ja radion joka uutisissa... Ilta-Sanomien [päätoimittaja Hannu] Savola lupasi hoitaa juttua.”

Aseenkantajiin kuului myös Risto Uimonen, Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja. Viinanen oli ollut vasta kolme kuukautta ministerinä, kun Uimonen alkoi rakentaa ”epäpoliittisen totuudenpuhujan” imagoa. 

Uimosen kolumnin otsikko: Kiitos Viinasesta.

20 vuotta myöhemmin – palvonta vain parane. Uimonen omistaa kirjansa lapsenlapsilleen, joiden ”tulevaisuuden turvaamiseksi Iiro Viinanen ja hänen kaltaisensa muut päättäjät ovat kantaneet raskasta vastuuta”.

Uimoset ovat kai pärjäilleet kivasti. Mutta entä ne sadat tuhannet 1990-luvulla syrjäytettyjen lapset, joiden tulevaisuudesta Viinanen ei koskaan osoittanut mitään huolta?

Tämä Viinas-kultti olisi ihan hellyttävä ilmiö, ellei se samalla olisi tukahduttanut kritiikkiä ja keskustelua.  Vaikka välitön vaara oli ohi, poikkeustila jätettiin voimaan. Työttömiä tuli puoli miljoonaa. Suomeen syntyi alaluokka.

Viinanen ei ollut epäpoliitikko, vaan poliitikoista poliittisin. ”Suoraselkäisen rehellisyyden” varjolla hän sai ajaa omaa oikeistolaisuuttaan: ammattiliitot alas, julkiset palvelut minimiin.

Hän oli Suomen Thatcher.

Englannissa thatcherismi vakiintui vasta Thatcherin jälkeen; kun myös työväenpuolue alkoi ajaa kovaa linjaa. Suomessa Viinasen ura jatkui myös Paavo Lipposen hallituksessa – ja Viinasen oppi Viinasen jälkeenkin.

Viinanen on kuulemma vanhemmiten pehmennyt, hän on ”luonnonsuojelija ja rakastava isoisä”. Sepä on lohdullinen ajatus. Samoin kuin se, että hänen PR-miehensä johtaa nyt Julkisen Sanan Neuvostoa. •

Seinätöhertelijät pelastivat STT:n

”Teollisuusmaiden talousjärjestö OECD ehdottaa, että Suomi vakauttaa julkisen taloutensa muun muassa korottamalla arvonlisäveroa sekä ottamalla jälleen käyttöön varallisuusveron”, kertoi STT:n juttu useiden lehtien verkkosivuilla eilen keskiviikkona kello 11.08.

Varallisuusveron! Ällistyttävää! Järjestön linja on kääntynyt täysin päälaelleen: se siis kehottaa valtiota käymään Erkon, Wahlroosin ja Herlinien kukkaroille. Ja vastahan neljä vuotta sitten Suomi poisti tuon miljonääriveron.
Liian hyvää ollakseen totta, kuten sitten olikin.
Kun näet innokkaasti ryhdyin tutkimaan OECD:n ohjelmaa, tajusin, että Suomen Tietotoimiston toimittaja oli kääntänyt väärin sanat ”property tax”, kiinteistövero. Se siitä vallankumouksesta.

Ammattilaiset useassa portaassa ja useassa mediassa ovat päästäneet väärän tiedon läpi ja leviämään, kunnes hs.fi:n verkkokeskustelija MK huomauttaa virheestä kello 12.40. Helsingin Sanomat ja Savon Sanomat korjaavat uutisensa iltapäivällä.
Pienempiin lehtiin väärä tieto jää -  esimerkiksi vielä seuraavan päivän Lapin Kansaan - mahdollisesti ikuisiksi ajoiksi.
Onneksi nimettömät nettikeskustelijat – jotka Pekka Himanen leimasi vessan seinään töhrijöiksi – korjaavat ammattilaisten levittämiä virheitä. Olen kirjoittanut tästä teemasta aiemminkin blogissani, kas tässä.

Do they think they know or know they think?

Luin New Yorkerista Paul Krugmanin henkilökuvan, ja taas se iski: epätoivo.
     Toiset taloustieteilijät vertasivat Krugmanin maineikkaimpia töitä "runouteen": selitysmallit ovat sieviä, siistejä ja selkeitä. (Viis siitä, että johtopäätökset saattavat olla itsestäänselviä tai jopa aivan pielessä: mallinnus oli henkeäsalpaavaa.)
     Krugman itse toteaa, että luultavasti hän jätti pois malleistaan olennaisempaa tietoa kuin mitä sai niihin sisällytettyä.
     Taloustieteen tieto kun voi olla vain sitä, minkä se tiedoksi tai yleensä tiedettäväksi hyväksyy. Jokaisella tieteenalalla tieto paljastuu joskus luuloksi ja koko ajattelu mullistuu, kiitos kunkin Galileon, Darwinin, Mendelin tai Einsteinin - paradigma muuttuu. Paitsi taloustieteen, jonka perusoppeja edes biljoonien eurojen finanssikatastrofi ei horjuta. Taloustieteen mallit eivät enää mitenkään mielekkäästi ennakoi, selitä tai edes jäljestäpäin analysoi globaalin finanssikapitalismin edesottamuksia. Sen sijaan taloustiede kuvaa täsmällisesti - taloustiedettä.
     Taloustieteen vertaaminen runouteen tekee vääryyttä lyriikalle. Runoilja erittelee todellisuutta tarkemmin, oivaltavammin ja olennaisemmilta osin kuin eknonomisti.
     Silti. Päätarkoitukseni ei ole naljailla taloustieteilijöille (vaikka sellainen kuva kieltämättä helposti välittyy), vaan ymmärtää tätä ilmiötä paremmin; sen sukulaisuutta muihin tieteen, tietämisen ja tietämyksen ongelmiin.     
     Miksi taloustiede ei reflektoi itseään, oikaise itseään ja kriisienkään jälkeen hylkää romutettuja paradigmojaan?
     Miksi ekonomisti etsii hukattuja avaimia katulampun alta?

Tuo ajatuksia herättävä Krugman-jakso on luettavissa tästä.