Suomalainen velkahysteria

Ote Granta -aikauskirjan (Numero 6: Raha) kirjoituksesta, joka jäljittää suomalaisten hysteeristä suhtautumista velkaan.

(...)
"Suomi sai oman valuutan 1860, mutta tavallisella suomalaisella ei ollut sille paljon käyttöä. 80 prosenttia väestöstä sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta, puolet tästä oli talollisia ja torppareita. Kaupungeissa asui vain kuusi prosenttia maan väestöstä – noin 100 000. Yli 1,6 miljoonaa suomalaista asui maalla.

Omavaraistaloudessa kauppa ja vaihdanta oli vähäistä. Maaseudulla verot suoritettiin vuosisataiseen tapaan viljana, kaurana, voina tai talina. Vasta 1930-luvulla verot määrättiin maksettavaksi pelkästään rahalla. Torpparit maksoivat vuokransa työllä, palkkoja maksettiin yleisesti viljana. Suurin osa suomalaisista eli kädestä suuhun. Yksi kato tarkoitti vaikeuksia, kaksi katoa katastrofia. Elämä oli niukkaa, mutta oli elettävä vieläkin niukemmin, jotta vähästä säästyisi jotakin pahan päivän varalle. Ja paha päivä tulee, varmuudella.

Suomen väkiluku oli kaksinkertaistunut vuodesta 1800 vuoteen 1850. Samalla tilojen vähimmäiskokoa rajattiin, jolloin talon nuoremmat lapset joutuivat hakemaan elantoaan muualta, käytännössä vuokraviljelijöinä tai päivätyöläisistä. Heistä tuli liikaväestöä. Heitä ei voitu elättää. Vuosina 1815-1875 väestönkasvu oli torppareiden keskuudessa melkein kaksinkertainen ja ”loisten” osalta lähes viisinkertainen talollisiin nähden. Osa liikaväestöstä pakeni Yhdysvaltoihin, kuten sata vuotta myöhemmin Ruotsiin.

Rahaa käytettiin vain pakosta. Vuonna 1865 Suomessa oli 63 000 torppaa, joiden sadat tuhannet asukit tarvitsivat rahaa lähinnä suolaan, sokeriin, kankaisiin ja metallitavaraan. Rahatalouteen vähäväkiset taivutti viimeistään uusi villitys – kahvi.

Jo 1840-luvulla sanomalehdissä paheksuttiin nimenomaan naisväen ”juoma-himoa”, kun ”juovat kaikki rahansa kahviin”. Kahvin synti oli vaarallisempi kuin juoppous, koska se katsottiin ”akkojen” paheeksi, ja naiset tietenkin miehiä kyvyttömämmiksi rationaaliseen ajatteluun ja impulssikontrolliin. Ennen kaikkea kahvi oli vahingoksi vaihtotaseelle. Viina sentään oli kotipolttoista, mutta kahvi kallista tuontitavaraa. 1860-luvun nälkävuosina moraalinen hysteria kävi ylikierroksilla: kahvi oli juuri se synti, josta kansaa rangaistiin.

Suurista nälkävuosista tuli kansakunnan avainkokemus. Juuri, kun ”kansallistalous” oli saatu perustettua , Aleksanteri II:n johdolla ryhdytty uudenaikaistamaan tuotantoa ja liberalisoimaan kauppaa ja elinkeinoja, korkeammat voimat tuhosivat kaiken. Vuosina 1866-1868 kuoli 150 000 ihmistä, kahdeksan prosenttia maan väestöstä.

Senaatin valtiovaraintoimikunnan päällikön J.V. Snellmanin periaatteellinen haluttomuus katastrofiapuun ja kireä rahapolitiikka eivät tilannetta auttaneet. Keskellä kriisiä hän halusi järkähtämättä tehdä selväksi, että kansan ei pitänyt odottaa kruunulta apua: ”Sitä on kehotettava omiin ponnisteluihin, tekemään enemmän työtä, hoitamaan talouttaan viisaammin, säästämään enemmän.” Jumalaa pelkäävä kansa epäilemättä alistui senaattorin tylyn tuomioon: ”On kovaa sanoa tämä, mutta totta se on:  nuo monet huonot vuodet ovat suureksi osaksi rahvaan omaa syytä... Juuri rahvas ostaa suuria määriä ulkomaisia kankaita, liinoja, kahvia, sokeria, tupakkaa ym.”

Siis kahvia.

* * *

Suomessa kansa on ollut pankkeja, mutta pankit eivät kansaa varten. 1970-luvun kultapossukerholaisena ymmärsin, että velvollisuuteni oli kerätä pennejä Postipankin tarpeisiin. Sen sijaan pankilla ei ollut velvollisuutta myöntää edes asuntoluottoa, kuten vanhemmat ihmiset muistavat. Lainaa mentiin anomaan pyhäpuku päällä, kauhusta hikoillen. Onnekkaimmilla oli ”tuttu pankinjohtaja”.

Suomalaiset ovat viime vuosikymmeniin saakka rahoittaneet toiveensa vain säästämällä, säästeliäisyydellä. Sohvakalustot ja tietosanakirjasarjat hankittiin osamaksulla. Kalle Anttila on ollut merkittävämpi kuluttamisen luotottaja kuin Yhdyspankki.

”Hartiapankki” ei ole metafora, vaan tosi kuvaus sotienjälkeisestä asuntorahoituksesta. Ainoa tapa, jolla työläinen voi toteuttaa haaveensa omasta kodista, on lyöttäytyä talkoisiin, jossa naapurit rakentavat talot ilmaiseksi toinen toisilleen. Rahaa ei liiku. Näin kirvesmies-isänikin sai omalla vuorollaan vuonna 1956 täsmälleen samanlaisen rintamamiestalon kuin muut Metsäliiton työläiset Metsäkadulle.

1990-luvulle saakka suomalainen kapitalismi muistuttaa enemmän aasialaista kuin angloamerikkalaista järjestelmää. Rahoitetaan tuotantoa, eikä kulutusta. Valtio ohjaa teollistumista ja tuontia. Kaikki uhrataan vientimenestykselle. SYP ja KOP olivat kuin korealaiset jättiläisyritykset, chaebolit, jotka hallitsivat leireissään kaikkien alojen merkittävimpiä yhtiöitä. Toiminta perustuu henkilösuhteisiin, luottamukseen ja hierarkiaan eikä amerikkalaiseen sopimusjuridiikkaan. Siitä seuraa korruptiota, vallan väärinkäyttöä ja jähmeä, muodollisen konservatiivinen liiketoiminnan kulttuuri. Kansalaiset hyväksyvät sen, että demokratia on rajattua, koska elintaso nousee. Politiikka on paternaalista, samoin työnantajien suhde työntekijöihin – työsuhde on elinikäinen.

Raha ei liikkunut. Lainaa ei saanut. Varallisuutta ei ollut. Jokainen yli 60-vuotias on syntynyt köyhään Suomeen. Heitä on puolitoista miljoonaa, ja he äänestävät vaaleissa. Se maailmankuva, maan kuva, hallitsee suomalaista politiikkaa. Köyhyyden haamu.

Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg toisti saman moraalisen opetuksen 1990-luvun lamasta kuin mikä oli kaivertunut kansakunnan mieleen nälkävuosista. Lama oli seuraus ”kulutusjuhlasta”, kollektiivinen rangaistus ja ”rahvaan omaa syytä”. Kahvin syntiä Kullberg ei sentään maininnut. Pankit, jotka vihdoin olivat saaneet luotottaa vapaasti, kaatuivat heti kuin keilat. Valuuttalainaa ottaneet joutuivat vararikkoon, monet henkilökohtaiseen velkavankeuteen vuosikausiksi. Tuhansia ihmisiä pidettiin häpeäpaalussa, muistuttamassa koko kansaa siitä, että velkaantunut ei todellakaan voi olla vapaa.  

(...)

Granta 6 (Otava) ilmestyi maaliskuun alussa. Saatavana kirjastoista ja kirjakaupoista.