Euroopan johtotähti

Suomalaiset ovat ylpeitä Olli Rehnistä, syystä. Ja syyttä. 

Hän on EU:n komission varapuheenjohtajana ja talouskomissaarina pätevä ja etevä. Hänen puisevuuteen asti asiallinen tyylinsä puhuttelee suomalaisia. Pitkästä kansainvälisestä kokemuksesta huolimatta jopa englannin aksentti on lähempänä Ahti Karjalaista kuin Alexander Stubbia.

Huono syy arvostaa Rehniä on se, että hän on suomalainen. Kansallistunne sanelee kuitenkin vahvasti sen, miten media käsittelee Rehniä. Kun ulkomaalaiset arvostelevat meidän Ollia, komissaarin loukkaantumiselle annetaan myötätuntoisesti enemmän tilaa kuin alkuperäiselle kritiikille. 

Näin Suomessa eurokriisi on tyystin epäpolitisoitunut.

Etelä-Euroopassa suhde talouskuriin on suurin poliittinen jakolinja. Komission, Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja Euroopan keskuspankin (EKP) muodostama troikka on vasemmiston, kansallismielisten ja ylipäätään leikkauksista kärsivän väen vihan kohde.

Suomalaiset ovat poikkeus Euroopassa. Jopa tiukkaa talouskuria vaativien euromaiden Hollannin ja Itävallan usko vyönkiristykseen on koetuksella, mutta Suomi on lääkinnyt taantumaansa vain lisäleikkauksilla. ”En sanoisi että kyse on fetissistä, mutta ylivelkaantumisen välttäminen on meille hyvin tärkeää”, toteaa Financial Timesin (26.6.) haastattelema suomalainen liikemies.

Asenteeseemme lienee kaksi syytä: muistin lyhyys ja muistin valikoivuus. 

1990-luvun alun laman aiheuttama sokkihoito muistetaan suurena menestystarinana, koska Nokian maailmanmenestys nosti maan kasvuun ja sadat tuhannet syrjäytyneet on unohdettu (2010-luvun presidentti voisi toki kysyä nuoriso-ongelman lähteitä 1990-luvun valtiovarainministeriltä, itseltään). Ja kun likainen työ jätettiin Raimo Sailakselle, syntyi kuva, että leikkaukset ovat vain ”välttämätöntä” teknistä virkatyötä, eivät poliittisten valintojen tuloksia.

Ajattelemme, että koska Suomi koki kovan kuurin 20 vuotta sitten, sama sopii muillekin. Mutta silloin, kun masokismi ei koske itseä, se muuttuu sadismiksi.

Lamassakin rikkaan ja tasa-arvoisen maan suojaverkko toimi jotenkuten; ainakaan tartuntataudit ja kuolemat eivät lisääntyneet rajusti. Sen sijaan Kreikassa HIV-tartuntojen määrät ovat kaksinkertaistuneet, kun terveydenhuollosta on vähennetty väkeä 40 prosenttia. Myös itsemurhat ovat lisääntyneet rajusti viime vuosina. 

Näin sinivalkoisin silmälapuin meidän on mahdoton käsittää, että Olli Rehniä todella vihataan Etelä-Euroopassa.

Vaikka Olli Rehn ”harkitsee lähtevänsä” tai ”ryhtyvänsä” ensi kesän eurovaaleissa liberaalien (Alde) kärkiehdokkaaksi, se ei kotimaisesta uutisoinnista huolimatta ole ihan vain ilmoittautumisasia.
Sen lisäksi, että Rehn on suuressa osassa Eurooppaa demonisoitu, varteenotettavia ehdokkaita on muitakin. 
Naton pääsihteerin ja Tanskan ex-pääministerin Anders Fogh Rasmussenin kausi loppuu parahultaisesti 2013. Liberaalien europarlamenttiryhmän puheenjohtaja Guy Verhofstadt kuuluu Belgian entisenä pääministerinä raskaaseen sarjaan. Viron pääministeri Andrus Ansip olisi todella vahvoilla, jos kiinnostuisi tehtävästä – uusliberaalit reformit ovat nostaneet entisen Neuvostoliiton osan uudeksi euroalueen tähdeksi.
Myös Saksan nykyinen ulkoministeri Guido Westerwelle etsinee pian uusia töitä, koska FDP on ennusteiden mukaan kärsimässä rökäletappion ensi kuun vaaleissa – se saattaa jopa pudota kokonaan äänikynnyksen alle.
Lisäksi moni haikailee liberaalien kärkiehdokkaaksi naista, joskaan valovoimaista tarjokasta ei ole vielä ilmaantunut.
Liberaalien eurovaalimenestys 2014 luonnollisesti sanelee, millaisia johtotehtäviä puolueelle on jaossa – jos mitään. Nykyisessä parlamentissa 85-henkinen joukko voi yltää vaa´ankielen asemaan 274-jäsenisen konservatiiviryhmän (EPP) ja 195-henkisen sosialistiryhmän (PES) välillä, mutta ainakin tämänhetkiset prognoosit ennustavat eurojytkyä – suurta vaalivoittoa kansallishenkisille, EU-vastaisille puolueille.
Euroopan komissiossa oikeistoliberaalit ovat yhtä yliedustettuja kuin ministerineuvostossa – toki jälkimmäinen heijastaa jäsenmaiden kansalaisten poliittista tahtoa. Sen sijaan Euroopan unionin viisi huipputehtävää on jaettu tällä hetkellä täsmälleen oikeiston ja sosialistien kesken. Yhtään liberaalia ei ole johtoasemissa.

Oikeistolla on komission puheenjohtajuus sekä Eurooppa-neuvoston eli jäsenmaiden ministerikokousten puheenjohtajuus. Vasemmisto hallitsee EU:n ulkoasiainedustajan tehtävää ja sivutoimista euroryhmän puheenjohtajuutta. Europarlamentin puhemies oli ensimmäiset 2,5 vuotta konservatiivi ja loppukauden sosialisti.* 
Osaaminen ja ominaisuudet painavat toki henkilövalinnoissa. Jos eurovaalien tulos menee ihan kiharaiseksi, ja jos liberaalit pitävät asemansa, Olli Rehnin osakkeet nousevat.

Mutta edes europarlamenttiin valinta ei ole läpihuutojuttu, Suomessakaan. Rehn ei ole mikään kansankiihottaja. Nykyinen eurolinja ei innosta suomalaisia, varsinkaan keskustalaisia, joiden äänistä kilpailevat myös vastalaidan änkyrät – Paavo Väyrysen johdolla.

Edellisen ja ainoan kerran, kun Rehn on ollut europarlamenttiehdokkaana (1996), äänet eivät riittäneet läpimenoon.

Olli Rehnin asema europäättäjänä saattaa olla huterampi kuin suomalaisia lehtiä seuraamalla ymmärtäisi. Brittiläinen Daily Telegraph vaati kesäkuun alussa, että Rehnin on erottava ”rikoksista Kreikkaa ja taloustiedettä vastaan”.

Britannia on tietysti euron ulkopuolella ja EU:ssakin sivuraiteella. Silti luulisi, että ison maan isoimman sanomalehden räväkkä vaatimus olisi ylittänyt suomalaisen uutiskynnyksen. (Ainoa poikkeus on tässä).

Vuonna 2010 komissiolla oli vähän tosiasiallista toimivaltaa euromaiden talouden valvonnassa, joten Rehnin on sekä pitänyt laadittaa kiireesti lakeja itselleen että tyydyttävä eurokriisin hoidossa siihen, mihin poliittiset johtajat olivat valmiit.

Erityisiä haasteita ovat olleet Saksa ja Ranska. Saksa on tiukasti torjunut yhteisvastuullisuuden, joka edellyttäisi Euroopan keskuspankin ostovaltuuksia tai euroalueen yhteisiä velkakirjoja, eurobondeja. Ranska taas vastustaa sääntöjen tiukennuksia ja sanktioita rikkureille.

Vaikeinta komissaarin työlle kuitenkin on, että Saksa ja Ranska pyrkivät omimaan suuret ratkaisut kahdenvälisiksi päätöksiksi, joihin muun EU:n on sopeuduttava. Rehn kuvaa muistelmissaan tuskaa, jonka Ranskan ja Saksan sopimus Deauvillessa syksyllä 2010 aiheutti. 

”Myönnän, että Deauvillen diili tuli täysin puskista… sopimus oli niin yllättävä, että en edes painajaisissani olisi pystynyt sellaista kuvittelemaan, en ennen kuin jouduin sen näkemään.”

EU:n suurvallat ovat näyttäneet koko ajan komissaarille kaapin paikkaa.

Julkisimmin Saksa ja Ranska nöyryyttivät Rehniä touko-kesäkuun vaihteessa 2013. Uusi presidentti François Hollande vimmastui komission puuttumisesta Ranskan talouteen. ”Mitään eurooppalaisia suosituksia ei tarvita, on ilmeistä mitä pitää tehdä. Komission asia ei ole sanella mitä meidän on tehtävä”, Hollande jyrisi.

Heti perään järjestetyssä huippukokouksessa Hollande ja Angela Merkel esittivät, että eurokriisin hoito otettaisiin komissiolta pois. 

”Nykyisestä kriisinhoidosta oppineina” he ehdottavat, että EU:n puheenjohtajan ja ulkoedustajan rinnalle perustettaisiin euromaiden talousedustajan toimisto. Nykyinen euroalueen oto-puheenjohtajuus lopetettaisiin.

Uusi talousedustaja johtaisi selkeästi euromaiden toimia velkakriisien estämiseksi – siis hoitaisi tehtävät, jotka nyt kuuluvat komissiolle. Tavoitteena on varmistaa ”päätösten demokraattisuus ja toimenpiteiden tehokkuus”. (Lue: komissio on omavaltainen, eikä saa tuloksia aikaan.)

Varmemmaksi vakuudeksi Merkel ja Hollande haluavat vahvistaa kaikkia muita eurooppalaisia instituutioita paitsi komissiota. 

Euroopan parlamentin täytyisi saada lisävaltuuksia, jotta varmistettaisiin päätöksenteon ”asianmukainen demokraattinen kontrolli ja hyväksyttävyys”. (Lue: komissio ei ole demokraattisessa kontrollissa.) 

Myös kansallisella tasolla on huolehdittava, että vaaleilla valitut päättäjät saavat tehdä itselleen kuuluvat ratkaisut. (Lue: komission puuttuminen sisäisiin asioihin lopetettava.) Jopa ”sosiaalisten partnereiden” eli työmarkkinaosapuolten asemaa halutaan kohentaa. Komission roolista ei sanaakaan.

”Vahvempi euroalue edellyttää vahvempaa euroalueen hallintoa ja vahvempaa hyväksyttävyyttä (legitimacy)”, Saksan ja Ranskan johtajat perustelivat. ”Legitimiteetin” vaatimus on ilkeä piikki komissiolle, jonka jäseniä ei valita vaaleilla.

Hämmästyttävää on, että Suomessa ei edes ymmärretty, että EU-vallat haluavat syrjäyttää komission – ja ikioman komissaarimme – euroalueen kriisinhoidosta.

Näyttää siltä, että komission kovan linjan voimistuva kritiikki on heikentänyt Rehnin ennestään vaikeaa asemaa. 

Koska ”Brysselin koneisto” ja ”kasvottomat byrokraatit” ovat helppoja syntipukkeja – eritoten poliittisissa vaikeuksissa painivalle Ranskan presidentille ja vaaleihin valmistautuvalle Saksan liittokanslerille – EU:n epäonnistuminen eurokriisin hoidossa henkilöityy Rehniin.

Vasemmisto syyttää komissiota liian oikeistolaisesta politiikasta, oikeisto taas taitamattomuudesta.

Tietenkin talouden käänne voi pelastaa Rehnin. Mikä tahansa lama loppuu joskus, ja politiikassa on usein kyse siitä, kenen kohdalle onnenpyörä pysähtyy. (Tai näyttää pysähtyvän. Suomessakin talous kääntyi kasvuun jo 1993, mutta perässä laahanneen jättiläistyöttömyyden takia talousnousu tuntui tukevalta vasta joitakin vuosia myöhemmin, hallituksen vaihduttua.)

On ennenaikaista sanoa, pelastaako loppukesän hienoinen talouskasvu komissaarin – on sentään selätetty puolentoista vuoden kiusallinen taantuma, joka sai Rehnin toistuvat lupaukset paremmasta kuulostamaan jo koomisilta.

Jos kuitenkin kasvu jää kangastukseksi ja miinus palaa eurotalouden etumerkiksi, voi olla että Olli Rehn ei olisi niinkään EU-parlamenttivaalien ehdokas kuin vaalien aihe.

* Eri kirjasimella erottuva jakso on korjattu alkuperäisestä tekstistä allaolevan (4. kommentti) palautteen perusteella 7.12.