Milton Friedman, perustulo ja politiikan ylistys

Täytin äskettäin 50 vuotta. Perustulo syntyi samana vuonna, 1962. Meitä erottaa se, että minä en jäänyt vain paperille. Yhteistä on, että sosialidemokraatit eivät hyväksy kumpaakaan.
   Perustulon osalta syynä voi olla, että sen keksi pahamaineinen Milton Friedman, oikeistolainen ekonomisti ja Chilen diktaattori Pinochetin myöhempi neuvonantaja. Tulin lukeneeksi Friedmanin klassikon Capitalism and Freedom – siis vuodelta 1962 – ja löysin yllättävän paljon kannatettavaakin.
   Ennen muuta siis negatiivisen tuloveron.

Idea valtiollisesta köyhäintuesta ei ihan istu uusliberalistiseen ajatteluun, jonka ytimessä on kannustimien taloustiede - yksilön väitetty taipumus optimoida etujaan aina tilaisuuden tullen. Valtion automaattinen apuraha ei todellakaan kannusta köyhää tuottaviin töihin, jollaisiin Juhana Vartiainen ja muut 1950-luvun työläisromantiikkaan hurahtaneet ääridemarit heitä tahtoisivat pakottaa.
   Friedman yllättää ensinnä jo sillä, että hän hyväksyy ajatuksen köyhyyden lieventämisestä yhteiskunnan toimin. Muualla kirjassa hän näet luettelee kaikki ne kohteet, joista valtion pitäisi heti väistyä sotkemasta viisaan markkinatalouden toimintaa - julkisen vallan ei pitäisi määrätä minimipalkkoja, tukea maataloutta, säädellä pankkeja, eikä edes ýlläpitää kansallispuistoja.
   (Yleistä asevelvollisuutta Friedman ei myöskään voi sulattaa.
   ”Vapaiden markkinoiden edellyttämä järjestely on vapaaehtoinen asejoukko, toisin sanoen, palvelukseen palkattavat miehet. Ei ole oikeutusta olla maksamatta mitä tahansa tarpeellista hintaa tarvittavan miesmäärän houkuttelemiseksi. Nykyiset järjestelyt ovat epätasa-arvoisia ja keinotekoisia, ja loukkaavat vakavasti nuorten miesten vapautta muokata omaa elämäänsä, ja luultavasti ovat jopa kalliimmat kuin markkinaehtoinen ratkaisu.”
   Mitähän tähän vastaa opetuslapsi ja fanaattinen reservinupseeri Björn Wahlroos?)

Friedmanin esimerkissä 600 dollaria on verotettavan tulon alaraja. Sen alittavista ansioista maksetaan "negatiivista veroa" eli saadaan tukea, esimerkiksi 50 prosentin verran. Jos tulot jäävät siis satasen verran alle verorajan, valtio tukee 50 dollarilla; jos kaksi sataa, tukea tulee satanen – aina siihen rajaan asti, joksi yhteiskunta on määrännyt alimman toimeentulotason: tässä tapauksessa 300 dollariin.
   ”Järjestelyn edut ovat selkeät”, Friedman vakuuttaa.
   ”Se on suunnattu erityisesti köyhyyden ongelmaan. Se antaa apua yksilölle hyödyllisimmässä muodossa: rahana. Se on yleinen, ja voi korvata lukuisia nyt voimassa olevia erityistoimia. Se tuo näkyviin yhteiskunnan kantamat kustannukset. Se toimii markkinoiden ulkopuolella. Kuten mitkä tahansa toimet köyhyyden lieventämiseksi, se vähentää avustettavien kannustinta auttaa itse itseään, mutta ei poista kannustinta kokonaan... jokainen ansaittu ylimääräinen dollari tuo lisää rahaa kulutusta varten.”
   Perustulo on tietenkin myös nykyistä toimeentuloturvan tilkkutäkkiä täsmällisempi ja kustannustehokkaampi. (Friedmaninkaan malli ei ole yhden koon korvaus, vaan huomioi lapsimäärää, lääkekuluja ja muuta tarveharkintaa – ja on siis jossain määrin uskon asia, ettei perustulo erilaisten justeerausten, hienosäätöjen ja kompromissien jälkeen sittenkin edellyttäisi laajaa byrokratiaa.)
   Friedmanin näkemys yhteiskunnasta on kauttaaltaan naiivi, joten hän ei osaa kuvitella, miten mahdottomaksi hänen ehdotuksensa poliittisesti osoittautuu.
   Protestanttis-kalvinistinen työn moraali ei kerta kaikkiaan kestä järjestelmää, joka vapauttaisi ihmiset työvoimansa kauppaamisen pakosta. Se sotii sekä työn ostajien (joita suomessa jostain syystä kutsutaan työn ”antajiksi”) että yllättäen vielä jyrkemmin työn myyjien kartellien etuja vastaan. Ammattiliittojenhan luulisi laskelmoivan, että jos perustulon ansiosta työn tarjonta vähenee, sen hinta voisi nousta.

Perustulo kääntääkin vasemmiston ja oikeiston perinteiset roolit nurinniskoin. Työn orjat eivät tahdokaan vapauttaa itseään kahleistaan – eivätkä heitä, jotka eivät edes päässeet kaleeriin. Vastaavasti pääoman edustajat, jotka tahtovat supistaa valtiota ja alentaa veroja, ovat outoa kyllä valmiit aika avokätiseen köyhäintukeen. (Friedman jopa näyttää kehittäneen ideansa vastaukseksi 1950-luvun lopulta alkaen kasvaneeseen työttömyyteen, eikä vain valtion menojen vähentämiseksi.)
   Friedman onkin eniten huolissaan perustulon ”poliittisista seurauksista”. Systeemi, jossa suuri enemmistö auttaa vapaaehtoisesti vähäosaista vähemmistöä, uhkaa muuttua irvikuvakseen: edunsaajien enemmistö äänestää itselleen aina vain kohtuuttomampaa hyötyä vähenevien veronmaksajien kustannuksella.
   Friedmanin vastaus on lopulta yllättävä.
   ”En näe muuta ratkaisua tähän ongelmaan paitsi luottaa äänestäjäkunnan itsehillintään ja hyvään tahtoon.”
   On rohkaisevaa, että myös uusliberaali ajattelu voi kunnioittaa edustuksellista demokratiaa. Politiikka, joka on jatkuvien kompromissien taidetta, noudattaa lopulta eri logiikkaa kuin keskenään kilpailevien yritysten liiketoiminta. Liberaalien ja liberaalien toivoisi ymmärtävän tämän perusasian (josta Frank Ankersmit, itsekin liberaalien senaattorina toiminut hollantilainen politiikan tutkija on kirjoittanut hyviä teoksia).
   Paljon parjatut poliitikot eivät noudata orjallisesti äänestäjiensä vaatimuksia – eivätkä kansalaiset ole niin ahneita ja tyhmiä, että odottaisivat edustajiensa aina tuottavan heille välitöntä hyötyä. Jos Wahlroos siis lukisi Friedmaniaan, hän ei leimaisi demokratiaa ”enemmistön tyranniaksi”.
   Se, että me mediassa ihailemme miljonäärejä ja heitä mielistelläksemme halveksimme poliitikkoja, on häpeäksi ammatillemme. Sen sijaan, että pääkirjoittajat fantasioivat jonkin liiketaloudellisen ”tahtotilan” ratkaisevan yhdellä iskulla isänmaan ongelmat, olisi vaadittava lisää politiikkaa politiikkaan.
   Tarvitaan luovia kompromisseja, rohkeita reformi-ideoita - yhteiskunnallista mielikuvitusta, jota ei heti nujerreta valtion tämänviikkoisen kassatilanteen perustelemalla ankealla lähisokeudella.
   Vain siten voidaan joskus toteuttaa myös perustulo.