Saska Saarikoski julkaisi tänään Helsingin Sanomissa erinomaisen tekstin isänsä Pentin poliittisista harharetkistä 60-80-luvuilla. Hän toteaa, että 2012 on helppo hymähdellä innokkaan kommunistin sokeille illuusioille, mutta että Pentti Saarikoski on oman aikansa kuva.
Saman näki Kari Kontio jo 29 vuotta sitten, jolloin YYA ja idänpolitiikka olivat vielä voimissaan suomettuneessa Suomessa. Hänen "muistokirjoituksensa" juuri kuolleelle runoilijalle Ylioppilaslehdessä syksyllä 1983 herätti suurta pahennusta.
Mutta oliko Kontio - joka olisi täyttänyt tässä kuussa vasta 56 vuotta - oikeassa?
Halvaantuneiden messiaan kärsimys ja kuolema
Kari Kontio, Ylioppilaslehti 8.9. 1983
Miksi kirjoittaa Ylioppilaslehteen Pentti
Saarikoskesta. Kuolleesta miehestä. (Kaikki kuolevat.)
Siksikö, että hän kirjoitti tähän lehteen
rienaavia pakinoita, joskus, parikymmentä vuotta sitten. (Niin ovat tehneet
toisetkin.) Vai siksi, että suomalaisia ensiaskeleitaan ottava paskalehdistö
valitsi hänet juomaan viinaa ja huoraamaan julkisesti. (Niin on tehty
muillekin.) Vai siksi, että hän oli ammattitaitoinen sananvääntäjä,
runonikkari. (Sellaisia on ollut muitakin.) Vai siksi, että hän valitsi
heikosti perustellun kommunismin sortuvan ja horjuvan keskiluokkaisen naivin
idealismin sijaan. (Niitä vasta olikin.) Vai siksi, että hän pettyi kun huomasi
olleensa väärässä ja antoi pessimismilleen vallan ja tulevaisuudelle palttua;
kääntyi itsensä myytteihin. (Niinhän tekivät tavallaan kaikki hänen
”taistelutoverinsa” – mutta siihen palaamme pian.)
Ei mikään näistä syistä, eivätkä kaikki
yhdessäkään ole riittäviä. Riittävä, tämänkin kirjoituksen liikkeelle sysäävä
syy on Kuolema.
Hän sattui kuolemaan noista menneisyyden
haamuista ensimmäisenä. Tämä dramaattinen, hyvin ajoitettu lähtö hänet vain
erottaa toisista aikansa lapsista. Tragikoomisista sankareista, salamoista,
paasilinnoista, kaisakorhosista sun muista joutavista joukoturkista.
Samaan hautaan
On aika haudata koko remmi aatteineen ja
tylsine pakkomielteineen samaan joukkohautaan ”sukupolvensa neron” kanssa.
Valamon hurskaisiin multiin. Valtion kustannuksella, kuten uskonnollisille
johtajille kuuluu. Kunnioittaen ja kaihoten.
Ja kuitenkin; tekisi mieli kusaista Neron
haudalle. Tämän tyypillisen messiaan, joka kärsi ihmiskunnan puolesta. Roikkui
rappeutuneen kärsimyksen ristillä – ja tietysti väliaikoina kirjoitti viisauden
sanoja jälkipolville tulkittaviksi.
Tämän pyhän miehen modernin version. Miehen,
jota täytyy ymmärtää?
Näin ehkä säästämme aikaa ja palstatilaa
tulevaisuudessa tärkeämmille asioille. Tämä, Pentti Saarikoski –nimisen
symbolin ympärille kiedottu vuodatus, olkoon saman tien muistokirjoitus Urho
Kekkosen kuvitelmille ”Sosialistisen leirin Sveitsistä”, Eino S. Revolle,
stalinisteille ja revareille, kansanrintamalle ja kaikelle mitä mieleen tulee siitä kuolevien armeijasta, joka
peloissaan ja katkeruudessaan yrittää myrkyttää meidänkin mielemme
näköalattomuudellaan ja kuvitelmillaan lukkiutuneesta maailmanjärjestyksestä,
jossa ”tältä maapallolta ei semmoista
ihmistä löydykään joka keksisi jotain uutta” (Pentti Saarikoski, Legenda jo
eläessään).
Pettymys
Varmaankin Saarikosken oli sellaista vaikea
kuvitella, sillä hän ei koskaan löytänyt mitään uutta. Hänen paljon puhuttu
neroutensa oli kouluneroutta. Hän opetteli hurjalla, kompleksisella kiihkolla
kaikki menneisyyden opit. Pettyi niihin yksi kerrallaan, niin kuin menneisyyden
oppeihin aina petytään. Aloitti antiikin idealismista ja päätyi
marxilais-leniniläisen idealismin kautta idealistisen pettymyksen suohon, ja
kuoli sinne.
Ja kun nyt taas Freudilla selitetään kaikki
(niin kuin vähän aikaa sitten Marxilla ja aivan viime aikoina molemmilla), niin
isäähän nero epätoivoisesti etsi, perusturvaa mihin takertua: odysseusta,
marxia, kekkosta, suuria juoppoja, äidinsyliä. Eikä löytänyt. Ei löytänyt mille
rakentaa Omaa Uskoa Ylempään, Kovaa Ydintä.
Onhan se sääli. Mutta miksi sääliä kuolleita.
Emme ole vastuussa Pentti Saarikoskesta. Säälikööt ja ymmärtäkööt häntä
aikalaiset. Sellaiset kuin hovikriitikko Pekka Tarkka, joka epäilemättä
tulkitsee oikein Runoilijan kauniiksi säkeiksi jalostettua itsesääliä ja
pettymystä, mutta kaunaisella sukupolvelleen tyypillisellä tavalla asettuu
tuomitsemaan syylliseksi nykyisen maailman. ”Hänen
pettymyksensä kertoo paljon meidän ajastamme.” (HS 28.8.)
Teidän aikanne
Ja kuitenkin Tarkka ja kumppanit: Hänen
pettymyksensä kertoo paljon Teidän ajastanne. Niin kuin Teidän jokaisen tarina,
Teidän erilaatuiset halvauksenne, kertovat taudista, jonka syy on Virheellinen
Maailmankuva. Te kuvittelitte, että maailma on sellainen paikka, jossa ”uuden
politiikan” sisällön voi tuntea etukäteen. Te – raukat – kuvittelitte, että
maailma on, tosin monimutkainen, mutta loogisesti ymmärrettävä valmis systeemi,
jota selvitettävissä olevat (esim. taloudelliset) lainalaisuudet mekaanisesti
ohjaavat.
No, ongelmia tuli heti kohta. Jo
kuusikymmenluvun lopulla fiksuimmat Teistä huomasivat, että uudella
politiikalla olikin aivan arvaamattomia seuraamuksia. Asiat rupesivat menemään
perseelleen. P. Saarikosken kunniaksi on sanottava, että hän vaistosi tilanteen
jo vuonna 1966 aloittaessaan loitontumisen aktiivipolitiikasta liittymällä
kohtalon-, pakon- ja rituaalinomaisesti jäseneksi SKP:hen. Kuin vapautta
pelkäävä nimikristitty, joka ei enää käy kirkossa, mutta kuuluu siihen koska ”jotain voi olla olemassa”.
Saarikoski alkoi vaieta poliittisesti, mutta
toiset taistelivat täysin rinnoin, vielä. Riviin astuivat myös 60-luvun
kakkosketjulaiset. Luistavat pojut ja tyttöset, joiden ei enää tarvinnut olla
niin tosissaan kuin Teidän. He selviytyivät ”kulttuurievoluution” tästä
vaiheesta voittajina, kun Te olitte ”salamasotineet” tien auki taivasta myöten.
Heitä ei tänään leimaa kauna ja pettymys, kuten teitä, vaan leppoisa
opportunismi ja enemmän tai vähemmän salattu kyyninen saalistusmieliala. Nimiä?
Uffen ja Paavon ja Ilkka-Christianin sekä tietenkin E. Tuomiojan johtamaa uuspoliitikkokaartia
ei viitsi enää luetellakaan .Tai näitä veronmaksajien rahoilla
teatterikiisteleviä kalleholmbergeja. Sun muita
populisti-sosiologi-ammattilausunnonantaja-anttieskoloita.
Teidän kriisinne
Niin maailma alkoi Teitä kurjia ahdistaa.
Kivettyneeseen maailmaanne Te lisäilitte yhä uusia näkökulmia. ”Tunnustitte”
talouden lakien lisäksi ”ekologiset näkökohdat”, jotkut jopa ”psykologiset
vaikuttimet”. Mutta mitä helvettiä se auttoi, kun koko perusoletus oli väärä.
Tuloksena oli vain niin sekava vyyhti ”materialismin”, ”ekologian” ja
”psykologian” ”rautaisia lakeja”, ettei sitä enää voinut edes kuvitella
hallitsevansa. Teidän ulkomaiset kohtalotoverinne päätyivät tutkimuksissaan
siihen, että ”läpikapitalisoituminen” saattaa maailman monimutkaisessa ja
vääjäämättömässä prosessissa tuhoon, vieläpä pian.
Mutta Teistä vain harvat ovat uskaltaneet
kehittää virheellisen logiikkansa tähän komeaan loppuun saakka. Ryhtyä
maailmanlopun profeetoiksi. Saarikoskikin vain tunnetasolla, runoilijana,
virallisesti hän oli aatteelle uskollinen.
Sen sijaan Te olette paennet erilaisten
vihamielisten tai empaattisten roolien taakse esittämään omia pikkunäppäriä
näytelmiänne hyvinvointivaltion tukemina ”erilaisten näkemysten edustajina”.
Voi Teitä
Voi Teitä. ”Uusi politiikka” on uutta. Outoa
ja epävarmaa. (Tähän lainaan viisasta Kari Palosta.) Niinpä ”uuden politiikan” välttämättömyyden tajuaminen vaatii valmiutta (halua) outouden, epävarmuuden
ja arvaamattomuuden riskin ottamiseen.
Helvetti sentään. Maailma on pelkästään
fysikaalisesti keskeneräinen prosessi, jonka kaikkia vaikuttavia osasia ei
kyetä edes teoreettisesti saamaan selville, koska maailmankaikkeuden historian
ikä ei riittäisi tähän tehtävään, ei menneen eikä tulevan.
Mitä lyhytnäköinen typerys, jonka kaunis poliittinen
maailmanrakennelma juuri romahti, tekee tässä tilanteessa? Aivan, hän ei
ymmärrä. Korkeintaan hän ryhtyy realistiksi (tai ylentää vanhat dogminsa
irrationaaliseksi uskonnoksi), konservatiivisuus näyttäytyy hänelle
turvallisuutena. (Mitä se ei ole koska tilanne koko ajan muuttuu, säilyttäminen
ei onnistu, pää pensaassa konservatiivit ovat maailman armoilla.)
Tunnettujen ymmärtämättömien toilauksia saamme
sitten seurata kiusaksemme. Hannu Salama väittää, että pian olemme hullujen
insinöörien armoilla, vaikka jokainen pikkukoululainen pian tuntee avaimet
uuteen informaatiomaailmaan. Jouko Turkka on vaihtanut pään hakkaamisen aatteen
kiviseinään terveellisempään nyrkin hakkaamiseen sosialidemokratian tukevaan,
mutta pehmustettuun seinään. Erno Paasilinna, poliisin poika, häärii
kulttuuripoliisina tuomitsemassa uusien kulttuurin kevytsarjalaisten
vaarattomia (E. Saarinen) vittuiluja systeemin happamille pönkkämiehille.
Kuolleelle:
Tämän porukan airut olit, Saarikoski. Rankka
olit. Ja Yritystä oli. Mutta väärässä olit. Sinä, periuskovainen ”vanhan ajan
sivistynyt” etsijä, joka et löytänyt. Vai etkö halunnut löytää? Sillä olisihan
sinun pitänyt ymmärtää, että kaikki on vielä kesken (ja aina), Kovaa Ydintä ei
ole. Tilanne ei ole koskaan toivoton, vaan aina tuntematon. Uusia elementtejä
tulee (keksitään) koko ajan. Että ihmisellä on runsaasti mahdollisuuksia ja hän
on vapaa valitsemaan. Etkö todella ymmärtänyt, että ihminen voi myös antaa
hypoteesiensa kuolla itsensä sijasta?
Vai rakastitko – sinä epävarma tiedonvallanhimoinen – enemmän Lopullista Totuutta kuin Elämää ilman sitä?
Vai rakastitko – sinä epävarma tiedonvallanhimoinen – enemmän Lopullista Totuutta kuin Elämää ilman sitä?