Persukysymysten äärellä

Onko Soinilla kaksi Millwall-kaulaliinaa, vai eikö se pese sitä koskaan?
Kumpi voittaa, Italia vai Suomi - onko parempi yksi berlusconi vai 39 persukloonia?
Onko suomalaisturisti vaarassa joutua panttivangiksi Madeiralla ja maksaako Soini lunnaat?

Perussuomalaisten suurvoitto kertoo, että Suomella menee hyvin - ja huonosti. Rikkaalla Suomella on varaa pitää eduskunnassa miehiä, jotka heräävät neljä kertaa vuodessa, kun käsitellään maahanmuuttokysymyksiä. Mutta myös vähäosaisilla on vihdoin kunnon edustus.
Ja mitä tapahtuu Olli Rehnin presidenttiehdokuudelle? Lue maakuntalehtien kolumni täältä.

Vakavat vaalit

Olen aistivinani, että perussuomalaisten nousu on muuttanut koko poliittisen maiseman. Hyvien aikojen tyylittelevä henkilöpolitiikka on muuttunut monta astetta vakavammaksi, asialähtöisemmäksi ja aatteellisemmaksi.
Perussuomalaisten tuoma muutoksen vaatimus tuntuu läpäisseen äänestäjäkunnan. Muutosta haluavat nekin, jotka eivät kannata perussuomalaisia – ja nimenomaan toisenlaista muutosta kuin mitä Timo Soini tarjoaa. Vaalit ovat kansalle nyt vakava paikka.

Asetelma, jossa Timo Soini istuu tasaveroisena totunnaisten poliittisten johtajien joukossa, on riisunut Jyrki Kataisesta ja Mari Kiviniemestä hallitusvallan tuoman auktoriteetin. He ovat kutistuneet monta kokoa, eikä heidän aiemmin vakuuttava hallintojargoninsa enää riitä edes medialle.
EU-kriisirahastot eivät normaalioloissa olisi nousseet määrääväksi vaaliteemaksi, sillä hallitus on tottunut selittämään ne pois ympäripyöreyksillä ja asiaa hämärtävillä teknisillä yksityiskohdilla. Olen iloinen, että vasemmisto on viimein – pakotettuna – politisoinut kansainvälisen rahoitusjärjestelmän, mihin se ei kyennyt 2009 eurovaaleissa (tunnetuin seurauksin: SDP menetti asemiaan ja vasemmistoliitto kokonaan euroedustajan).
Tämän päivän Helsingin Sanomien kannatusmittauksessa näkyvät pienet siirtymät osoittavat mielestäni laajemmin vaalikampanjan suuntaa. SDP ja vasemmistoliitto saalistavat muutoshaluisia äänestäjiä, jotka vastustavat perussuomalaisia.
Kun perussuomalaisten jättivoiton ansiosta mikään ei kuitenkaan ”jatku kuten ennen”, hallituspuolueiden on vaikea markkinoida itseään jatkuvuudella. Hallituspuolueet häviävät vaalit - kysymys on enää, kuinka paljon kukin.

Olen nuuhkivinani heikkoja signaaleja, joiden mukaan kaupunkilaiset punavihreät vaihtavat tässä vakavassa poliittisessa tilanteessa ”epäpoliittiset” vihreät ”poliittiseen” vasemmistoliittoon. Vaikka listoilta ei löydykään mieluisia, tunnettuja ehdokkaita, ollaan valmiita äänestämään väriä. Eiväthän monet perussuomalaistenkaan kannattajat äänestä henkilöä, koska puolueen ehdokkaat eivät ole suuresta julkisuudesta tuttuja.
Politiikan henkilöitymistä on pidetty vääjäämättömänä kehityksenä. Väitän, että näissä vaaleissa sittenkin aate voi ohittaa persoonallisuudet.

Tässä vakavoituneessa ilmapiirissä Kokoomuksen ja erityisesti Vihreän liiton kepeät kampanjat soivat aivan väärässä rekisterissä.
Kokoomuksen nokkelat sloganit tuntuvat ikään kuin peittävän alleen sitä varsinaista sanomaa, jos sellainen on. Vihreiden postmoderni ”Uusi Suomi” –iloittelu ja kampanja-avauksessa esitelty ”naimalakko” vaikuttavat suorastaan noloilta yrityksiltä pelkistää politiikka jonkinlaiseksi tyylileikiksi.
Demarit ovat tehneet välttämättömyydestä hyveen – jos Jutta Urpilainen ei pärjää pääministerikyselyissä, on paras pitäytyä asiakysymyksissä. Vakavuus, jopa totisuus, on silmiinpistävä tyylilajin vaihdos vielä viime kesänä tarjoillusta ”unelmien” ja ”rakkauden” hattarasta.
Aika on tiheänään poliittista debattia, aitoja teemoja ja palavaa aatetta. Se on hienoa.
Melkeinpä toivoisin, että kampanja-aika jatkuisi ikuisesti, että vaaleja ei koskaan tulisikaan.

Ulos velkahelvetistä?

Nyt riittää. Portugali sai mittani täyteen. Mutta ei portugalilaisista, vaan suomalaisista.

Torit ovat taas täynnä populistipoliitikkoja, jotka sauhuavat, miksi meidän Jumalan valitun kansan täytyy yhtään auttaa noita epärehellisiä euroepeleitä. Kokoomuslaiset varsinkin sättivät EU:n kriisimaita töpeksijöiksi ja vastuuttomiksi.

Täyttä tekopyhyyttä.  Osaamme me tavalliset suomalaisetkin ottaa rajusti velkaa. Kotitalouksilla on yli 100 miljardin velat, eli kaavamaisesti jaettuna lähes 20 000 per nenä.

Ei siitä ole kuin 20 vuotta, kun suuri osa meistä joutui velkoinemme vaikeuksiin. Moni ei selvinnyt koskaan. Muistatkos?

Me asuntovelalliset olemme jokainen joutuneet stressitestiin – sellaiseen joita taas kohta tehdään Euroopan pankeille  – jo lainaa hakiessamme. Miten selviydyt maksuista, jos joudut työttömäksi? Riittävätkö perheen rahat, jos autokin pitää vaihtaa?

Se, kuinka tarkasti pankki selvittää velallisen maksukyvyn, riippuu tasan siitä, paljonko sillä on rahaa. 1970-luvulla kotia ostaneet muistavat, että asuntolainaa ei välttämättä edes saanut. 1990-luvun alussa taas kuka tahansa hulivili poistui Lounais-Suomen Säästöpankista rinkka täynnä seteleitä.

Liika raha aiheutti maailmanlaajuisen finanssikriisinkin. Amerikassa hyväksyttiin asuntolainahakemuksia nimellä Hiiri, Mikki, Mr. Silloin myös suorastaan kilpailtiin, kuka saa lainoittaa Kreikkaa, Irlantia, Portugalia.

Se, että luotottajilta loppui raha, ei sinänsä ole kreikkalaisten syytä. Jos jotkut töpeksivät vastuuttomasti, niin ennen kaikkea saksalaiset ja ranskalaiset pankit. Mutta eivät Saksan ja Ranskan johtajat omiaan rankaise, vaan vaativat velallisille vettä ja leipää.

Toki Kreikassa voisi nostaa eläkeiän lähemmäs kuuttakymppiä ja Irlannin yritysveron edes puoleen Suomen tasosta. Silti moralisointi menee metsään.

Jos minä joudun työttömäksi ja maksuvaikeuksiin, ei siinä ilkkuminen auta yhtään. Jos pankki vielä suutuksissaan kolminkertaistaa lainani koron, se vain varmistaa, ettei saa saataviaan.

Osa suomalaisista ylivelkaantuneista selvisi velkajärjestelyjen avulla. Samaa tarvitsevat nyt kriisimaat.

Ironia on valtava. Pankit ovat vaikeuksissa, kun eivät ole tutkineet velallistensa maksukykyä kaikissa tilanteissa. Nyt, kun tutkitaan pankkien omaa tappionsietokykyä, EU toimii yhtä löperösti.

On välttämättä laskettava, miten kriisivaltioiden velkakirjojen arvonalennus vaikuttaa pankkeihin. Kun saataisiin tarkoin selville, minne ja miten tappiot iskisivät, ja varmistuttaisiin ettei tulos ole tuhoisa, aloitetaan velka-armahdukset.

Etlan toimitusjohtaja Sixten Korkman on siis jälleen oikeassa, kun hän sanoo, että Suomen pitää vaatia EU:lta kunnon stressitestit. Olli Rehnin on aika tunnustaa tosiasiat.

Niin olen tehnyt minäkin. Olen kääntynyt Erkki Tuomiojan linjalle, jolta tosin Erkki Tuomioja taas kääntyy pois, jos SDP pääsee hallitukseen. Sellaista on politiikka.

Pankit eivät ole pyhiä. Suomessa vietiin 1990-luvulla aitan taakse niin Skop, STS kuin KOP. Pankkijärjestelmä puhdistui, se ei ottanut globaalissa finanssikriisissä takkiinsa kuin pienen sinappitahran.

Nyt tehdään valintaa. Joko suojellaan Euroopan pankkeja tai Euroopan kansalaisia. Joko tai.