Elämmekö markkinayhteiskunnassa?

2/3 Uusliberalismi ennen liberalismia

Karl Polanyi: Suuri murros (The Great Transformation, 1944), Vastapaino 2009

Jos elämme uudessa markkinayhteiskunnassa, jossa muut arvot ja perinnäinen järjestys  on syrjäytetty markkinaopin tieltä, miten se tapahtui?

Aivan kuten ensimmäinen globalisaatio auttaa ymmärtämään toisen globalisaation sekä yleisiä että erityisiä piirteitä, samoihin aikoihin sijoittuva ensimmäinen markkinayhteiskunta ja sen syntyhistoria paljastavat nykyisen uusliberalismin historiaan hautautuneita opinkappaleita.

Polanyi kietoo vastauksen  1700-luvun lopun tieteen murrokseen; nykytermein sosiobiologian läpimurtoon.
Hän korostaa, että kapitalismin suojeluspyhimykseksi korotettu Adam Smith alisti talouden aina politiikalle, kaupan moraalille ja yksityisen menestyksen yhteiselle hyvälle. Mutta vain muutamaa vuotta Kansojen varallisuuden jälkeen julkaistu Joseph Townsendin kiistakirjoitus köyhien suojelulakeja vastaan (1786) avasi uuden ajan poliittisessa taloustieteessä – ja esitteli uusliberalismin perusteet jo ennen liberalismia.

Townsend käytti esimerkkinään myyttistä vuohien ja koirien saarta. Eräälle Tyynenmeren saarelle laskettiin muutama vuohi, jotka kuitenkin lisääntyivät niin huimasti, että vuohikantaa harventamaan oli vietävä uroskoira ja narttu, jotka nekin lisääntyivät ajan mittaan  huomattavasti.

”Silloin saavutettiin uudenlainen tasapaino”, Townsend totesi. ”Molempien lajien heikoimmat yksilöt heittivät henkensä ensimmäisenä: toimeliaimmat ja elinvoimaisimmat pysyivät hengissä.” Kirjoittajan johtopäätös on: ”Ruoan määrä säätelee ihmislajin määrää.”

Vuohien ja koirien saari inspiroi Thomas Malthusia, joka puolestaan kertoi tarinan Charles Darwinille. Polanyi arvioi peräti, että Darwinin luonnonvalinnan teoria tai Malthusin väestölaki eivät olisi kenties vaikuttaneet niin voimakkaasti moderniin yhteiskuntaan ilman Townsendin ideologista pohjatulkintaa niille.

Siis sosiaalidarwinismi oli ennen darwinismia; loi darwinismille sosiaalisen tilauksen.

Townsendin mallissa nälkä on tärkein, ainoa ja riittävä pakko niin eläin- kuin ihmisyhteisöissä. Ei tarvita hallintoa tai lakia, ja silti vallitsee järjestys ja tasapaino. Polanyi osoittaa meille varhaisimman uusliberalistisen utopian, jossa itsesääntelevät markkinat tuottavat parhaan lopputuloksen, kunhan valtio ei puutu mihinkään.

”Yksilönvapaus” on huipussaan. Olematon julkinen valta ei pakota kansalaisia mihinkään. Jokainen saa nähdä nälkää täysin vapaasti.

Ainoa rajoite on se, onko sattunut syntymään syöjäksi vai syötäväksi.

Kun Risto Heiskala esipuheessaan toteaa, että emme elä Polanyin kuvaamassa markkinayhteiskunnassa, hän on totta kai oikeassa.

 Kattava sosiaaliturva, ammattiliitot ja työsopimusneuvottelut ovat työelämän ”markkinahäiriöitä”, laaja verotus tulontasauksineen sekoittaa ”toimeliaimpien ja elinvoimaisimpien” ja ”heikoimpien yksilöiden” luonnollista järjestystä.

Mutta ei ole syytä pitäytyä valtioiden tasolla – 80 vuotta sitten kukistunut markkinayhteiskunta on syntynyt uudelleen moninkertaisena sekä kooltaan että voimiltaan. Suurta murrosta on seurannut suurempi murros.

Maailman mittakaavassa on selvää, että Kiinassa ja Kaakkois-Aasiassa työvoima on tavaraa, jolla ei ole ihmisen oikeuksia. Luonnon resurssien rajallisuus ei vieläkään näy kunnolla taloustieteessä. Rahasta on taiottu lisää rahaa: 2008 arvopapereiden johdannaisten laskennallinen arvo oli kymmenen kertaa koko maailman tuotannon hinta.

Elämme markkinamaailmassa - mutta me olemme sentään pääoman omistajia. Köyhimmätkin suomalaiset ovat omistajien sukulaisia, jotka saavat murusensa kapitalistin pöydän alta.

Onko vaihtoehtoa? Polanyi oli yhtä vuorenvarma kuin toinen Karl, että kapitalismi tuhoutuu omiin ristiriitoihinsa. Ennen pitkää ”itsesäänteleviin markkinoihin liittyvä utopistinen kokeilu on enää muisto”.

Polanyin suuressa kertomuksessa kansanvalta on markkinoiden vastavoima. 1920-luvulla nouseva työväenluokka ei alistunut finanssikuriin, vaan taisteli oikeuksistaan. Suuri lama 1929 oli ratkaiseva isku. Britannia ja Yhdysvallat irrottautuivat valuuttajärjestelmästä; kautta Euroopan kansanrintamahallitukset syrjäyttivät liberaalit opit.

Paitsi tietenkin Saksassa ja Italiassa. Polanyin mukaan markkinayhteiskunta kumotaan joko alhaalta tai  ylhäältä – kansa ottaa vallan demokraattisesti tai sitten omistava luokka turvautuu väkivaltaan ja riistää kansalta perusoikeudet. Niinpä ”umpikujaan päätyneille liberaaleille markkinoille tarjottua fasistista ratkaisua voidaan kuvailla markkinatalouden uudistukseksi”.

Polanyi siis korostaa, että fasismi oli nimenomaan talouden ilmiö. Samaa voinee sanoa myös 2009 alkaneen laman myötä roihahtaneesta perussuomalaisten kannatuksesta.

Nykymaailmassa on vaikea uskoa markkinoiden demokraattiseen vastavoimaan. Kasinokriisi on osoittanut, että silloinkin, kun finanssijärjestelmä on polvillaan, poliittiset johtajat eivät uskalla, kykene tai halua asettaa sille ehtoja, määrätä rajoja, säädellä tai säännellä sitä. Yhdysvaltain presidentti, vapaan maailman johtaja, voi halutessaan räjäyttää maapallon, mutta pankkiirien bonuksia hän ei sentään kykene leikkaamaan. Syksyn 2008 tarjoamaa tilaisuutta korjata markkinamaailman tuhoisia vinoutumia ei enää tule.

Jos poliittinen valta oli kansalaisen suoja markkinoiden mielivallalta, enää se ei sitä ole. Poliitikot ovat vaihtaneet puolta. He selittävät, tulkitsevat ja toimeenpanevat markkinoiden vaatimuksia kansalaisille. He ohjaavat kansaa osoittamaan turhautumisensa, voimattomuutensa ja vihansa markkinoiden sijasta maahanmuuttajille.

Mitä tästä sitten seuraa?

Kulttuurintutkimus-lehden artikkelin pidemmän version viimeinen osa julkaistaan huomenna.