Suomea pidettiin lintokotona, johon Yhdysvallan finanssisotkut eivät ulotu, kuvaavat Anna Simola ja Esa Reunanen Helsingin Sanomien ja Kauppalehden uutisointia finanssikriisistä 2007-2009. Kaikki kunnia Hesarille siitä, että se esitteli tänään näkyvästi tutkimusta, jossa lehden omaa talouskirjoittelua rökitetään. Kannattaa lukea koko juttu sivulta D 6.
Yksi virke jutusta pisti silmään – ja pistikin todella terävästi.
”Talouskriisit ovat journalismille ongelmallinen aihe, koska jos ihmiset alkavat pelätä, raha lakkaa liikkumasta ja lama tulee entistä varmemmin.”
Mitä jutun kirjoittaja Hanna Syrjälä oikein tarkoittaa?
Vaikka lamasta kirjoittaminen aiheuttaisikin laman – mitä totta vie vahvasti epäilen – niin siltikään talouskriisin ei missään nimessä pitäisi olla ”journalismille ongelmallinen aihe”.
Journalismi voi penkoa vaalirahasotkua - siitä huolimatta, että ihmiset menettävät uskonsa politiikkaan ja äänestävät laiskemmin ensi vaaleissa. Journalismi voi nostaa esiin dopingin - siitä huolimatta, että urheilun maine mustuu. Journalismi voi kertoa sosialististen maiden ongelmista - siitä huolimatta, että voi seurata levottomuuksia ja jopa aseellisia selkkauksia.
Miksi taloudesta ei sitten pitäisi kirjoittaa totuutta?
Jos työpaikat ovat vaarassa, lainoitus tökkii, kauppa tyrehtyy, vienti takkuaa – journalistin velvollisuus on kaivaa talouden todellisuus esiin ja kertoa se reippaasti, välittämättä mahdollisista seurauksista.
Kun toimituksissa ryhdytään pohtimaan seurauksia, tai annetaan sen vaikuttaa uutisoinnin laajuuteen, tapaan ja tyyliin, journalismi on mennyttä.
Ajan kuva tämäkin. 1970-luvulla toimittajat pitivät turpansa kiinni, jos ”vaarantui” suhde Neuvostoliittoon. 2000-luvulla journalistin vaientaa pelko talouskasvun taittumisesta.
Kun olemme rummuttaneet omahyväisesti ”sananvapautta” ja ”moniarvoista lehdistöä”, emme erityisesti muista korostaa, että sananvapaus on mainio bisnes. Juuri finanssikriisi nostikin esiin sen tosiasian, että taloudesta raportoivat välineet ovat talouden osapuolia. Kaupalliset mediayhtiöt eivät ole viileitä tarkkailijoita ja objektiivisia totuudenkertojia, vaan omia voittojaan varjelevia ja ilmoitustuloistaan huolestuneita pörssiyrityksiä.
Räikein osoitus tästä ristiriidasta oli elinkeinoelämän ideoima Älä ruoki lamaa –kampanja, joka yllytti ihmisiä kuluttamaan taloudellisesta tulevaisuudestaan huolimatta. Totaaliseksi propagandaksi kampanja kääntyi silloin, kun siihen lähtivät mukaan suurimmat mediakonsernit Alma ja Sanoma Oy. Osallistumalla ”Älä ruoki lamaa” –kampanjaan mediayhtiöt asettuivat ehdoin tahdoin estämään omien toimittajiensa vapaan, painostuksettoman, rehellisen talousjournalismin.
Molempien konsernien toimituksellinen johto korosti lehtiensä sivuilla, että lamasta on syytettävä ennemmin yksilöiden subjektiivista asennetta kuin rahoitusjärjestelmän objektiivista vastuuttomuutta. Johdon viesti alaisille oli selvä: korostakaa myönteisiä, vähätelkää kielteisiä talousuutisia.
Yksi viaton virke Hesarin jutussa tulee todistaneeksi, miten hyvin liikkeenjohdon viesti on mennyt perille toimittajakuntaan.
Pörssimenestykseen sitoutunut media on epäluotettava, puolueellinen, omaa asiaansa ajava osapuoli. Se ei jaa tietoa taloudesta, vaan markkina-agit-proppia.
Se ei palvele lukijoitansa, vaan omistajiaan.
