Tämä on pidempi versio Helsingin Sanomissa 24.6. julkaistusta tekstistä. Blogi käynnistyy taas pienen tauon jälkeen - tällä sivulla haastetaan keskusteluun Euroopan velkakriisistä, josta kirjoitan uutta kirjaa kevääksi 2014.
Kolme kuukautta voi olla pitkä aika politiikassa. 13. helmikuuta EU-komission varapuheenjohtaja Olli Rehn lähetti yhteisön valtiovarainministereille kirjeen, jossa hän torjui jyrkästi vyönkiristyspolitiikan kohtaaman arvostelun. 17. toukokuuta Rehn totesi New York Timesin haastattelussa, että leikkauslinjaa onkin jo aika lieventää.
Espanjan nuorisotyöttömyys on ylittänyt 50 prosenttia, Portugali on nostamassa eläkeikänsä 66 vuoteen ja Kreikan terveydenhuollon rahoituksesta on leikattu yli kolmannes.
Eurooppa väittelee nyt kiivaasti, oliko kolmen vuoden kurimus uhrausten arvoinen.
EU-komission pääväite oli, että ylivelkaantuneet maat menettivät markkinoiden luottamuksen, mikä heijastuu niiden valtionveloille määrättyyn korkeaan korkoon. ”Luottamus” palautuu vain, kun julkisen talouden velkaa ja vajetta supistetaan näyttävästi.
”Euroopan reaalitalous on toipumassa kestävällä tavalla”, Rehn rohkaisi tammikuussa 2011. Tuona vuonna alkoi kuitenkin euroalueen historian pisin taantuma. Talous on supistunut kuusi vuosineljännestä peräkkäin.
Kansainvälinen valuuttarahasto IMF alkoi epäillä leikkauslinjaa jo viime syksynä. Pääekonomisti Olivier Blanchard tuli tulokseen, että julkisten palvelujen supistukset tukahduttavat kasvua pahemmin kuin oli luultu.
Rehnin voimakas reaktio herätti huomiota. Helmikuisessa kirjeessään hän ilmoitti, että Blanchardin virheellinen tutkimus ”rapauttaa sitä luottamusta, jota olemme rakentaneet suurella vaivalla”.
Tunnettu taloustieteilijä Paul De Grauwe väitti komission analyysia virheelliseksi jo kaksi vuotta sitten. Aiemmin euroalueen valtionvelkaa pidettiin lähes riskittömänä sijoituksena, mutta finanssikriisin jälkeen markkinat alkoivat lisätä eurovelkaan ”pelkokerrointa”.
Suuremmasta velkataakasta huolimatta Britannia sai peräti kaksi prosenttiyksikköä halvempaa lainaa kuin euromaa Espanja – vain siksi, että se voi turvautua omaan valuuttaan ja keskuspankkiin. Toukokuussa 2011 De Grauwe totesi, että markkinat eivät – toisin kuin komissio väittää – enää palkitse yksittäisen euromaan talouskuria
Onko EU-komissiolla sittten päinvastaista näyttöä siitä, että tiukennettu finanssipolitiikka olisi alentanut korkoja ja synnyttänyt talouskasvua?
Olli Rehn vetoasi kirjeessään Italian korkojen laskuun Mario Montin alkukaudella marraskuun 2011 ja maaliskuun 2012 välillä, ”koska markkinat osoittivat luottamusta Italian budjettipäätöksiin”. Rehn huolellisesti valitsemalla aikajaksolla väite on tosi. Myöhemmin keväällä korko kimposi Montista huolimatta kuitenkin lähelle lähtöpistettä.
Italian korot lähtivät pysyvään laskuun vasta heinäkuun lopulla. Mitä silloin tapahtui?
De Grauwe ja Yuemei Ji julkaisivat äskettäin artikkelin, joka osoittaa, että korkokriisi laukesi 26.7.2012 – kun Euroopan keskuspankki ilmoitti ostavansa rajattomasti eurovelkaa. Se oli tutkijoiden sanoin game changer, käännekohta, jolla oli ”dramaattinen vaikutus”.
EKP:n ilmoituksen jälkeen korot ovat laskeneet eniten niillä euromailla, joilla oli suurin ”pelkokerroin”. Vielä 26.7.2012 Kreikan 10-vuotisen valtiovelan korko oli yli 27 prosenttia. Toukokuun alussa se putosi yksinumeroiseen lukuun, ensimmäistä kertaa sitten kriisikesän 2010.
Leikkausten piti palauttaa markkinoiden ”luottamus”. Mutta velkasuhde on kiikkulauta. Jos talous supistuu, ei auta vaikka velkaantuminen loppuisi kokonaan: velan suhde kansantuotteeseen kasvaa. Vastoin komission diagnoosia markkinat eivät kuitenkaan näytä rankaisevan velkasuhteen heikkenemisestä, kiitos EKP:n.
Rehn kuuluu niihin harvoihin, jotka väheksyvät EKP:n ratkaisun merkitystä. Kirjeessään hän myöntää yhdellä virkkeellä, että se ”oli varmastikin avuksi”.
Palokuntavertaukset ovat komissaarille rakkaita. Tässä tapauksessa hän väittää, että sammutti metsäpalon kastelukannulla jo ennen raskaan pelastuskaluston saapumista.
Rehn korostaa, ettei noudata mitään talousideologiaa. Tosiaan, arvostelijoiden piirtämä karikatyyri kylmäkiskoisesta kurittajasta ei vaikuta näköiseltä. Ideologit ovatkin, tai olivat, toisaalla: Euroopan poliittisessa johdossa.
Toisin kuin muut komission pääosastot, Rehnin joukkue ei juurikaan tuota omia lakiesityksiä EU-päätöksentekoon, vaan toteuttaa Euroopan valtiojohtajien sopimuksia. Varapuheenjohtaja on silta EU:n poliittisen tahdon ja toimeenpanon välillä.
Kriisin puhjettua euromaissa valtaa pitivät oikeistoliberaalit, joista saksalaiset vastustivat jyrkästi EKP:n valtuuksien lisäämistä. Nämä tekijät määrittivät Rehnille linjan, jota hän puolusti senkin jälkeen, kun toiset olivat tunnustaneet tosiasiat.
Korkokriisi sai alusta pitäen tulkinnan, jonka mukaan sen aiheutti valtioiden kevytmielinen velkaantuminen ja tuhlailu. Tarina vain voimistui siitä huolimatta, että Espanjassa ja Irlannissa vaikeudet juontuivat pikemmin yksityisestä kiinteistökeinottelusta.
Samana päivänä, kun New York Timesin haastattelu julkaistiin, Olli Rehn pahoitteli puheessaan Helsingissä, että kriisinhoidossa on keskitytty liiaksi julkiseen velkaan eikä tarpeeksi yksityiseen vastuisiin. Siinä voisi olla uuden kertomuksen alku. •
* Komissio puolusti syksyllä linjaansa sillä, että talouskasvu on ollut hitainta siellä, missä korot ovat nousseet eniten, joten vyönkiristys on ollut riittämätöntä. Kuten Suomen Pankin Tuomas Saarenheimo analyyttisessä blogissaan toteaa, syy-seuraus-suhde ei vakuuta. Ja: "Talousteorian kielellä korkojen muutos on finanssipolitiikalle endogeeninen tekijä, eikä sitä siksi voi käyttää kontrollimuuttujana finanssipolitiikan vaikutuksia arvioitaessa." (Saarenheimo valittiin 19.6. 2013 valtiovarainiministeriön alivaltiosihteeriksi: hän on jatkossa euroasioissa Suomen johtava virkamies.)